Finlex

Lainlaatijan EU-opas

Kansallisten säädösten valmistelua koskevat ohjeet

Oikeusministeriön lainvalmisteluosastolla laaditussa Lainlaatijan EU-oppaassa käsitellään EU-oikeuden huomioon ottamista kansallisessa säädösvalmistelussa. Opas täydentää oikeusministeriön muita lainvalmistelua koskevia oppaita ja on tarkoitettu erityisesti säädösvalmistelijoille.

Oppaassa tarkastellaan EU-oikeutta osana Suomen oikeusjärjestystä. Oppaan pääpaino on direktiivien ja muiden EU-säädösten kansallisessa täytäntöönpanossa. Lisäksi tarkastellaan lakiteknisiä ja terminologisia kysymyksiä. Lopuksi käsitellään lainvalmisteluun liittyviä ilmoitusvelvoitteita ja lainvalmistelussa tarvittavan EU-tiedon lähteitä.

Lainlaatijan EU-oppaan sisältö

1 EU-oikeus osana Suomen oikeusjärjestystä

1.1 EU:n perussopimukset

1.1.1 EU:n perussopimusjärjestelmä

EU:n perussopimukset ovat jäsenvaltioiden välisiä kansainvälisiä sopimuksia, joihin EU perustuu ja joissa on perussäännöt EU:n toiminnasta. Perussopimukset sisältävät yleisiä määräyksiä ja periaatteita, jotka sitovat kansallisia viranomaisia ja jotka tulee ottaa soveltuvin osin huomioon kaikessa viranomaistoiminnassa. Jäsenvaltiot ovat saattaneet perussopimukset kansallisesti voimaan oman valtiosääntönsä mukaisessa järjestyksessä. EU:n perustamisen jälkeen siihen liittyneet uudet jäsenvaltiot ovat hyväksyneet perussopimukset liittymissopimuksissaan. Suomessa liittymissopimus on saatettu voimaan lailla ja asetuksella. Liittymissopimuksen jälkeen tehdyt perussopimusten muutokset on vastaavasti saatettu kulloinkin voimaan lailla ja asetuksella. (Ks. jaksot 6.1 ja 6.2.)

EU perustuu Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen (EU-sopimus, SEU) ja Euroopan unionin toiminnasta tehtyyn sopimukseen (EUT-sopimus, SEUT). 1 Myös jäsenvaltioiden liittymissopimuksiin sisältyy yhä määräyksiä, jotka eivät ole menettäneet merkitystään. EU:n perussopimuksiin sekä niiden muuttamista koskeviin sopimuksiin on liitetty pöytäkirjoja, joilla on sama oikeudellinen asema kuin itse perussopimuksilla. Perussopimuksiin rinnastettava oikeudellinen asema on myös EU:n perusoikeuskirjalla, josta tuli oikeudellisesti sitova Lissabonin sopimuksen myötä. Perussopimuksiin liitetyt julistukset ovat poliittisia tahdonilmauksia, jotka eivät ole luonteeltaan oikeudellisesti sitovia.

Primaaririoikeudella tarkoitetaan EU:n perussopimuksia pöytäkirjoineen, niiden muutossopimuksia, jäsenvaltioiden liittymissopimuksia sekä perusoikeuskirjaa erotuksena EU:n sekundaarioikeudesta, joka perustuu valtuutukseen primaarioikeuden tasolla (ks. jakso 1.3.1).

Lissabonin sopimus on luonteeltaan aikaisempien perussopimusten muutossopimus. Muodollisesti voimassa ovat yhä alkuperäiset yhteisöjen perustamissopimukset ja unionisopimus niitä koskevine lukuisine muutossopimuksineen siltä osin kuin niitä ei ole kumottu tai niiden voimassaolo ei ole muutoin päättynyt. 2Perussopimuksiin viitataan EU- ja EUT-sopimuksina, joihin voimassa oleva primaarioikeus on suurimmalta osalta konsolidoitu eli koottu yhteen. Käytettävä artiklanumerointi ilmenee Lissabonin sopimuksen 5 artiklasta ja sopimuksen liitteenä olevista vastaavuustaulukoista. 3

EU:n perussopimuksia voidaan muuttaa kahdessa eri menettelyssä. Ensinnäkin muutokset voidaan neuvotella jäsenvaltioiden hallitusten kesken niin sanotussa hallitusten välisessä konferenssissa eli HVK:ssa. Ennen konferenssin koolle kutsumista asiaa valmistellaan yleensä valmistelukunnassa, jossa on jäsenvaltioiden hallitusten edustajien lisäksi Euroopan parlamentin, kansallisten parlamenttien sekä komission edustajia. Toinen vaihtoehto on yksinkertaistettu menettely, jossa Eurooppa-neuvosto voi tehdä päätöksen perussopimuksen muuttamisesta tietyissä tilanteissa. 4

1.1.2 EU-sopimus ja EUT-sopimus

Lissabonin sopimuksella muutettiin merkittävästi EU:n perussopimusjärjestelmää. Perussopimuksiin tehtiin sekä sisällöllisiä että rakenteellisia muutoksia. Merkittävimmät Lissabonin sopimuksella toteutetut muutokset liittyivät päätöksentekomenettelyjen tehostamiseen sekä rikosoikeudellisen yhteistyön ja poliisiyhteistyön siirtämiseen hallitusten välisestä yhteistyöstä EU:n toimivaltaan. Euroopan yhteisöjen (EY) nimestä luovuttiin, ja tilalle tuli Euroopan unioni (EU). Samalla EU sai oikeushenkilöllisyyden.

Ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa EU:n toiminnan jaottelussa käytettiin pilari-käsitettä. Asiat jaettiin pilareihin EU:n toiminnan luonteen mukaisesti. I pilariin kuuluivat EY:n toimivaltaan kuuluneet asiat. II pilariin kuului ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja III pilariin yhteistyö rikosoikeudellisissa asioissa sekä poliisiyhteistyö, joiden osalta toiminta oli luonteeltaan hallitusten välistä yhteistyötä. Pilari-käsitteen käytöstä luovuttiin Lissabonin sopimuksen myötä. EU:n toimivaltaan kuuluvat nyt muut edellä mainitut asiat paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikka, joka on edelleen luonteeltaan hallitusten välistä yhteistyötä.

EU-sopimus ja EUT-sopimus muodostavat EU:n perusteita ja toimintaa koskevien sääntöjen kokonaisuuden, joka tulee ottaa huomioon EU-oikeutta täytäntöönpantaessa ja sovellettaessa. Sopimukset ovat oikeudellisesti samanarvoisia eli kumpikaan ei saa etusijaa toiseen nähden.

EU-sopimus sisältää pääasiassa EU:n perusteisiin ja institutionaaliseen järjestelmään sekä EU:n ulkoiseen toimintaan liittyviä yleisempiä määräyksiä sekä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat määräykset. Siinä on muun muassa EU:n toimivaltaa, arvoja, tavoitteita ja periaatteita (kuten annetun toimivallan periaate, toissijaisuusperiaate, suhteellisuusperiaate ja vilpittömän yhteistyön periaate) koskevia määräyksiä sekä perussopimusten muuttamista ja EU:n jäsenyyttä koskevia määräyksiä. Joidenkin asioiden osalta EU-sopimukseen on otettu yleiset määräykset ja yksityiskohtaisemmat määräykset on sisällytetty EUT-sopimukseen. Näin on tehty esimerkiksi demokratian periaatteiden, toimielinjärjestelmän, tiiviimmän yhteistyön sekä EU:n ulkoisen toiminnan osalta. Muista politiikanaloista poiketen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta EU-sopimukseen sisältyvät yleisten määräysten lisäksi niitä koskevat erityiset määräykset.

EUT-sopimus kattaa pitkälti samat asiat kuin aiempi EY:n perustamissopimus. Merkittävä osa sopimuksesta koskee EU:n toimivaltaan kuuluvia politiikanaloja, ja sopimuksessa määritellään tarkemmin EU:n toimivalta kullakin alalla. Näihin määräyksiin kuuluvat myös sisämarkkinoiden perusvapauksia eli tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaata liikkuvuutta koskevat toimivaltamääräykset. Tosin perusvapauksia koskeviin määräyksiin sisältyy myös yleisluonteisia, horisontaalisia määräyksiä perusvapauksien huomioon ottamisesta jäsenvaltioiden toiminnassa. Politiikanaloja koskevat määräykset sisältyvät lähes kaikki EUT-sopimukseen lukuun ottamatta yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevia määräyksiä. Sopimuksen alussa on periaatteita koskeva osa, joka sisältää muun muassa EU:n toimivallan luonnetta koskevia määräyksiä sekä luettelon EU:n toimivallan aloista. Siinä on myös EU:n tavoitteisiin liittyviä yleisesti sovellettavia määräyksiä esimerkiksi miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta, ympäristönsuojelusta, kuluttajansuojasta, avoimuudesta sekä henkilötietojen suojasta. Kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kiellosta sekä EU:n kansalaisuudesta on erillinen osa periaatteita koskevan osan jälkeen. Sopimuksen loppupuolella on muun muassa EU:n toimielinjärjestelmää ja päätöksentekomenettelyjä, varainhoitoa, EU:n ulkoista toimintaa sekä merentakaisia maita ja alueita koskevia määräyksiä.

1.2 EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välinen suhde

EU-oikeus voi luoda välittömästi sovellettavia oikeuksia ja velvollisuuksia sekä EU:n toimielimille ja jäsenvaltioille että yksityisille eli luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille. Suomen valtiosäännön kannalta EU-oikeus eroaa perinteisestä kansainvälisestä oikeudesta siinä, että EU-oikeudessa voidaan säännellä ylikansallisella tasolla suoraan yksityisten tahojen oikeusasemaa ja niiden välisiä suhteita.

EU-oikeus on osa Suomen oikeusjärjestystä ja velvoittaa kansallisia viranomaisia säädösvalmistelussa ja soveltamiskäytännössä. EU:n perussopimusten ja säädösten lisäksi muut EU-oikeuden lähteet eli EU:n oikeusperiaatteet, EU:n tekemät kansainväliset sopimukset ja EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö ovat osa kansallista oikeusjärjestystä ja kansallisia viranomaisia velvoittavia. Liittyessään EU:hun jäsenvaltio sitoutuu muun muassa perussopimusten määräyksiin, EU:n säännöstöön sekä EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön (ranskaksi acquis communautaire). Liittymissopimuksen voimaansaattamisen myötä Suomessa on muodollisesti saatettu kansallisesti voimaan perussopimukset ja hyväksytty EU:n oikeusjärjestys osaksi kansallista oikeusjärjestystä.

EU-oikeuden soveltaminen on suurelta osin jäsenvaltioiden viranomaisten tehtävänä. Jäsenvaltioilla tulee olla tehokkaan oikeussuojan takaava järjestelmä, jolla varmistetaan EU-oikeuden tehokas toteutuminen käytännössä. Yksilön oikeussuojakeinoista päätetään kansallisesti myös EU-asioiden osalta eli kansalaiset voivat vedota EU-oikeuteen kansallisissa tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa kansallisten menettelyiden mukaisesti. Kansallisten tuomioistuinten ja muiden viranomaisten päätöksistä ei ole muutoksenhakuoikeutta EU:n tuomioistuimeen, vaan myös EU-oikeutta koskevissa asioissa korkeimpana oikeusasteena toimivat kansalliset tuomioistuimet. EU-oikeuden yhtenäinen soveltaminen jäsenvaltioissa on varmistettu ennakkoratkaisupyyntöjä koskevalla järjestelmällä (ks. jakso 1.6).

Vilpittömän yhteistyön periaate velvoittaa jäsenvaltion toteuttamaan kaikki toimenpiteet, joilla varmistetaan EU:n perussopimuksista ja säädöksistä johtuvien velvoitteiden täyttäminen. Periaate velvoittaa myös pidättäytymään kaikista toimenpiteistä, jotka voisivat vaarantaa EU:n tavoitteiden toteutumisen. 5 Se sitoo jäsenvaltion kaikkia viranomaisia. Kansallisten tuomioistuinten ja muiden viranomaisten tulee muun muassa tulkita EU-oikeutta EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä luomien periaatteiden mukaisesti. EU:n tuomioistuin on oikeuskäytännössään luonut eräitä EU:n ja kansallisen oikeusjärjestyksen välistä suhdetta koskevia oikeusperiaatteita, joita käsitellään alla.

EU-oikeus vaikuttaa välillisesti kansallisen oikeuden tulkintaan. Tulkintavaikutuksen periaatteen mukaan kansallisten tuomioistuinten ja muiden viranomaisten tulee tulkita ja soveltaa kansallista oikeutta siihen vaikuttavan EU-oikeuden mukaisesti niin pitkälle kuin se on mahdollista ottaen huomioon kansallisessa oikeudessa hyväksytty harkintavalta tulkinnassa.

EU-oikeutta koskee myös välittömän oikeusvaikutuksen periaate. Periaatteen mukaan EU:n perussopimusten määräyksissä ja toimielinten antamien säädösten säännöksissä voidaan antaa yksityisille tahoille oikeuksia, joihin he voivat vedota kansallisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Yksityinen taho voi vedota perussopimuksen määräykseen tai EU-säädöksen säännökseen, jos sillä katsotaan olevan välitön oikeusvaikutus. Perussopimuksen määräyksellä tai EU-säädöksen säännöksellä on välitön oikeusvaikutus, jos se on riittävän selvä ja täsmällinen sekä ehdoton (ks. EU-säädösten osalta tarkemmin jakso 1.3.3).

EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden ristiriitatilanteessa sovellettavaksi voi tulla etusijaperiaate, jollei muutoin voida varmistaa EU-oikeuden toteutumista. Periaatteen mukaan sellainen EU:n perussopimuksen määräys tai EU-säädöksen säännös, jolla on välitön oikeusvaikutus, syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevan kansallisen säännöksen riippumatta tämän asemasta kansallisessa säädöshierarkiassa.  6

1.3 EU-säädökset

1.3.1 EU:n toimivallasta antaa säädöksiä

EU:n toimielimet voivat antaa jäsenvaltioita ja niiden viranomaisia sekä yksityisiä tahoja velvoittavia säädöksiä. EU-säädösten antaminen on mahdollista jäsenvaltioiden EU:lle perussopimuksissa antaman toimivallan rajoissa ja sopimuksissa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi (annetun toimivallan periaate). 7 Toimivalta, jota ei ole annettu perussopimuksissa EU:lle, kuuluu jäsenvaltioille. Säädöksen antaminen edellyttää siten, että perussopimuksessa on määräys, johon säädöksen antaminen perustuu. Toissijaisuusperiaatteen mukaan EU toimii ainoastaan, jos jäsenvaltiot eivät voi kansallisesti saavuttaa asetettuja tavoitteita riittävällä tavalla, vaan ne voidaan saavuttaa paremmin EU:n tasolla, ellei kyse ole EU:n yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvasta asiasta. Säädöksiä annettaessa noudatetaan myös suhteellisuusperiaatetta, jonka mukaan EU:n toiminnan sisältö ja muoto eivät saa ylittää sitä, mikä on tarpeen perussopimusten tavoitteiden saavuttamiseksi. 8

Sekundäärioikeudella eli johdetulla oikeudella (erotuksena primäärioikeudesta, ks. jakso 1.1.1) tarkoitetaan EU:n toimielinten antamia oikeudellisesti sitovia säädöksiä eli asetuksia, direktiivejä ja päätöksiä. Niitä voidaan antaa sekä lainsäätämisjärjestyksessä että alemman tasoisina säädöksinä. Sitovien säädösten lisäksi toimielimet voivat antaa suosituksia ja lausuntoja. EU:ssa on myös muita instrumentteja, kuten julistuksia ja päätöslauselmia. Pelkästään instrumentin nimen perusteella ei voi aina päätellä sitä, kuinka sitovia ja velvoittavia instrumentin säännökset käytännössä ovat ja tuleeko niitä soveltaa suoraan sellaisenaan, tai sitä, kehen ne kohdistuvat. Kunkin säännöksen osalta tulee aina erikseen arvioida sen sisällön perusteella, mitä vaikutuksia sillä on tarkoitettu saada aikaan.

EU-säädöksissä on yleensä aina johdanto-osa sekä varsinainen säädösosa artikloineen. Johdanto-osassa esitetään säädöksen tavoitteet ja perustelut säädöksen antamiselle. Siitä ilmenee myös säädöksen oikeusperusta eli se perussopimuksen määräys, johon säädös perustuu tai, jos on kyse alemmanasteisesta säädöksestä, se perussäädös ja artikla, joihin säädös perustuu. Oikeudellisesti sitovat säännökset sisältyvät säädöksen artikloihin. Johdanto-osassa ei voida säätää sitovista velvoitteista, mutta sitä voidaan käyttää apuna artiklatekstien tulkinnassa.

1.3.2 Säädöstaso

EU:ssa on sen lainsäätäjien eli Euroopan parlamentin ja neuvoston suoraan EU:n perussopimuksen määräyksen nojalla antamia säädöksiä sekä kyseisten säädösten nojalla annettuja alemmantasoisia säädöksiä. Säädöstasoltaan korkeimpia ovat EU:n lainsäätäjien antamat säädökset, jotka on annettu perussopimuksen nojalla. Alemmalla tasolla ovat niiden nojalla annetut säädökset, jotka ovat yleensä komission antamia. EU:n eri säädöstyyppien eli asetusten, direktiivien ja päätösten välillä ei ole hierarkkista eroa, vaan niiden erot liittyvät käyttötarkoitukseen: kaikkia näitä instrumentteja voidaan antaa sekä perussopimusten nojalla että lainsäätäjien antamiin säädöksiin perustuvien valtuutusten nojalla, ellei jonkin instrumentin käyttöä ole oikeusperustana olevassa määräyksessä tai säännöksessä nimenomaisesti kielletty.

Lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävät säädökset ovat EU:n lainsäätäjinä toimivien Euroopan parlamentin ja neuvoston antamia säädöksiä, jotka annetaan suoraan perussopimuksen määräyksen nojalla. Niistä suurin osa annetaan tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, jossa neuvosto ja parlamentti ovat tasavertaisia lainsäätäjiä. 9 Erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä säädöksen hyväksyy neuvosto tai parlamentti toisen osallistuessa menettelyyn. 10 Se, onko kyse tavallisesta vai erityisestä lainsäätämisjärjestyksestä, käy ilmi perussopimuksen määräyksestä, jossa menettelystä määrätään. Lisäksi perussopimuksissa on muita erityisiä menettelyjä, joissa annettavat säädökset ja instrumentit eivät ole lainsäätämisjärjestyksessä annettavia, mutta ne annetaan perussopimuksen määräyksen nojalla.

Lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävissä säädöksissä voidaan siirtää komissiolle toimivalta antaa säädöksiä, joilla täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia. Nämä säädösvallan siirtoa koskevien säännösten nojalla annettavat delegoidut säädökset ovat aina komission antamia. Kun säädösvallan siirrosta päätetään perussäädöksessä, vahvistetaan samalla siirtoon liittyvät ehdot. Parlamentti ja neuvosto valvovat komissiota sen käyttäessä toimivaltaa säädösvallan siirron nojalla. Säädösvallan siirron nojalla annettujen säädösten nimestä käy ilmi, että kyse on delegoidusta säädöksestä (esimerkiksi ”delegoitu asetus”). 11

EU-säädöksissä voidaan siirtää komissiolle täytäntöönpanovaltaa, jonka nojalla komissio voi antaa täytäntöönpanosäädöksiä. Neuvosto voi perustelluissa tapauksissa poikkeuksellisesti pidättää täytäntöönpanovallan myös itsellään ja antaa itse täytäntöönpanosäädöksiä. Jäsenvaltiot valvovat komission täytäntöönpanovallan käyttöä. Komission täytäntöönpanoa koskevien säädösten antamisessa noudatettavasta menettelystä ja ehdoista säädetään parlamentin ja neuvoston antamassa asetuksessa. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen annettujen täytäntöönpanosäädösten nimestä käy ilmi, että kyse on täytäntöönpanosäädöksestä (esimerkiksi ”täytäntöönpanodirektiivi”). 12

1.3.3 Sitovat säädökset

Asetuksilla luodaan EU:ssa yhtenäistä lainsäädäntöä. Asetukset ovat luonteeltaan suoraan sovellettavia, eivätkä ne edellytä jäsenvaltiolta erillisiä toimenpiteitä tullakseen kansallisesti voimaan. 13 Ne voivat kuitenkin edellyttää jäsenvaltiolta toimenpiteitä, muun muassa seuraamuksista säätämistä. Niitä sovelletaan sellaisenaan kansallisissa tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, myös yksityisten osapuolten välisissä suhteissa. Jäsenvaltion kansalaiset voivat yleensä vedota asetuksen säännöksiin vastaavalla tavalla kuin kansallisen lain ja asetuksen säännöksiin eli niillä on yleensä välitön oikeusvaikutus.

Direktiivit ovat jäsenvaltioille osoitettuja säädöksiä, jotka velvoittavat jäsenvaltiota toteuttamaan direktiivin edellyttämät toimenpiteet ja saattamaan kansallisen lainsäädäntönsä direktiivin sisällön mukaiseksi. 14 Direktiivejä käytetään yleensä silloin, kun halutaan jättää jäsenvaltioille harkintavaltaa jonkin asian suhteen. Jäsenvaltio voi itse valita tavan, jolla se toteuttaa direktiivin edellyttämät toimenpiteet, mutta kansallisen sääntelyn tulee johtaa direktiivillä tavoiteltuun lopputulokseen. Jäsenvaltio voi myös päättää muodosta, jota käyttäen täytäntöönpano toteutetaan jäsenvaltion sisäisesti. Yleensä direktiivin sisältämät säännöt sisällytetään kansalliseen lainsäädäntöön antamalla kansallinen säädös.

Direktiivin jäsenvaltiolle jättämä harkintavalta ja liikkumavara täytäntöönpanon suhteen vaihtelevat direktiiveittäin, ja myös yksittäisessä direktiivissä voi olla erityyppisiä säännöksiä. Direktiivi saattaa sisältää hyvinkin yleisiä säännöksiä ja periaatteita, joiden täytäntöönpano jättää paljon harkintavaltaa jäsenvaltiolle, tai se voi olla hyvin tekninen ja yksityiskohtainen, jolloin se voidaan joutua ottamaan kansalliseen lainsäädäntöön lähes sellaisenaan.

Direktiivi voi olla vähimmäisdirektiivi (minimidirektiivi), tai siinä voi olla vähimmäissäännöksiä (minimisäännöksiä), jolloin direktiivissä tai sen yksittäisessä säännöksessä säädetään EU:n tasolla noudatettavasta vähimmäistasosta (minimitasosta). Silloin kansallisesti pidemmälle menevät säännökset ovat mahdollisia. Direktiivi voi olla myös täysharmonisoiva tai se voi sisältää täysharmonisoivia säännöksiä, jolloin direktiivissä tai sen yksittäisessä säännöksessä säädetään EU:ssa noudatettavasta yhdenmukaisesta sääntelystä, josta poikkeavat kansalliset säännökset eivät ole mahdollisia. Se, millaisesta harmonisoinnista on kyse, käy ilmi direktiivin oikeusperustana olevasta perussopimuksen määräyksestä tai itse direktiivistä, joko sen johdanto-osasta tai artikloista.

Direktiivit eivät ole luonteeltaan suoraan sovellettavia. Direktiivit luovat oikeuksia ja velvollisuuksia jäsenvaltion kansalaisille pääsääntöisesti vasta sen jälkeen, kun ne on pantu täytäntöön kansallisesti. Jäsenvaltion kansalaiset voivat kuitenkin vedota direktiivin säännökseen jäsenvaltion viranomaista vastaan, jos säännöksellä on välitön oikeusvaikutus. Tämä tulee kyseeseen, mikäli jäsenvaltio laiminlyö direktiivin täytäntöönpanon sille asetetussa määräajassa tai täytäntöönpano on virheellinen. Edellytyksenä on direktiivin säännöksen riittävä selvyys ja täsmällisyys sekä ehdottomuus (ks. myös jakso 2.7).

Kuten asetukset, päätökset ovat kaikilta osiltaan velvoittavia instrumentteja. Päätös voi olla osoitettu yksityiselle taholle tai jäsenvaltiolle, mutta on myös mahdollista, että päätöstä ei ole erikseen osoitettu kenellekään, jolloin se on yleisen säädöksen kaltainen. Pääsääntöisesti päätöksiä käytetään hallinnollisessa menettelyssä ratkaistaessa yksittäisiä tapauksia, jolloin ne on osoitettu jollekin tietylle taholle. Lissabonin sopimuksella perussopimuksen päätöstä koskevaa määräystä muutettiin lisäämällä siihen, että jos päätöksessä nimetään ne, joille se on osoitettu, se velvoittaa ainoastaan niitä. 15 Tällä viitataan siihen, että päätös voidaan antaa myös yleisesti velvoittavana säädöksenä. Päätöksen säännöksellä voi olla välitön oikeusvaikutus, jos siinä asetetaan riittävän selvä ja täsmällinen sekä ehdoton velvoite jäsenvaltiolle.

1.3.4 Ohjeluonteiset instrumentit

Sitovien säädösten (englanniksi hard law) lisäksi EU-oikeus sisältää ohjeluonteisia instrumentteja (englanniksi soft law), kuten suosituksia, lausuntoja, päätöslauselmia, julistuksia ja toimintaohjelmia. Vaikka tällaiset instrumentit ovat lähinnä poliittisluonteisia, ne voivat tosiasiassa saada oikeudellista merkitystä.

Ohjeluonteisella instrumentilla voi olla vaikutusta muun muassa tulkittaessa EU:n perussopimuksen tai EU-säädöksen tiettyä artiklaa. Tällaista instrumenttia voidaan käyttää myös asioissa, joissa sitovan säädöksen käyttöä ei ole pidetty tarpeellisena tai siitä ei ole päästy sopuun. Lisäksi tällainen instrumentti voi tulla kyseeseen tilanteissa, jolloin EU:lla ei ole toimivaltaa sitovan säädöksen antamiseen.

Ohjeluonteinen instrumentti voi olla myös osoitettu esimerkiksi tietylle EU:n jäsenvaltiolle. Vaikka tällaisella instrumentilla ei lähtökohtaisesti ole jäsenvaltiota sitovaa oikeusvaikutusta, sillä voi silti olla suuri käytännön vaikutus toimintaan.

Siitä huolimatta, että EU:n perusoikeuskirja on annettu julistuksena, sitä ei tule sekoittaa ohjeluonteisiin instrumentteihin. Perusoikeuskirja kuuluu Lissabonin sopimuksen myötä EU:n primäärioikeuteen, ja sillä on EU:n perussopimuksiin verrattava oikeudellinen asema. 16

1.4 Kansainväliset sopimukset

EU voi tehdä kansainvälisiä sopimuksia EU:n ulkopuolisten maiden ja kansainvälisten järjestöjen kanssa toimivaltaansa kuuluvissa asioissa (ulkosuhdesopimukset). 17 Jos sopimuksin säänneltävä asia kuuluu kokonaisuudessaan EU:n toimivaltaan, EU voi tehdä sopimuksen yksin (unionisopimukset). EU voi myös tehdä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla sopimuksen yhden tai useamman valtion taikka kansainvälisen järjestön kanssa (YUTP-sopimukset). 18

EU:n yksin tekemät kansainväliset sopimukset tulevat jäsenvaltioita sitoviksi EU:n tasolla tehtävällä hyväksymispäätöksellä. Erillistä kansallista hyväksymistä ei tarvita. EU:n tekemät sopimukset ovat osa EU-oikeutta, ja ne sitovat EU:n toimielimiä sekä jäsenvaltioita ja niiden viranomaisia.

Jos sopimus sisältää yhtäältä EU:n ja toisaalta jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluvia kysymyksiä, sopimus voidaan tehdä niin sanottuna sekasopimuksena, jolloin myös jäsenvaltiot ovat sopimuksen osapuolina. Sekasopimuksen voimaantulo edellyttää jäsenvaltion valtiosäännön mukaista ratifiointia tai hyväksymistä siltä osin kuin sopimuksen määräykset kuuluvat jäsenvaltion toimivaltaan. Sekasopimus saatetaan voimaan kansallisesti noudattaen samoja periaatteita kuin kansainvälisten sopimusten hyväksymisessä ja voimaansaattamisessa yleensäkin.

Jäsenvaltiot voivat tehdä sopimuksia myös keskenään. Neuvostossa kokoontuvien jäsenvaltioiden hallitusten edustajien päätökset ja sopimukset eivät ole muodollisesti EU:n toimielinten antamia säädöksiä. Ne sitovat jäsenvaltioita, ja jäsenvaltiot ovat velvollisia panemaan ne täytäntöön kansallisesti. Päätökset ja sopimukset, joiden loppumääräyksissä edellytetään kansallisen hyväksymismenettelyn noudattamista, käsitellään Suomessa valtiosopimusten tavoin. Kansallisten lainsäädäntötoimien tarve ratkaistaan tapauskohtaisesti päätöksen ja sopimuksen sisällön mukaan.

Ulkoasiainministeriö on antanut ohjeet kansainvälisten sopimusten ja niin sanottujen EU-sopimusten valmistelusta ja voimaansaattamisesta: Valtiosopimusopas, Kansainvälisten ja EU-sopimusten valmistelua ja voimaansaattamista koskevat ohjeet, ulkoasiainministeriön päivitettävä verkkoversio.

1.5 EU:n oikeusperiaatteet

EU:n oikeusperiaatteilla on tärkeä asema EU-oikeudessa. Periaatteet EU:ssa perustuvat osin EU:n perussopimusten nimenomaisiin määräyksiin ja osin EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. EU:n tuomioistuin on luonut oikeuskäytännössään eri yhteyksissä oikeusperiaatteita, joilla on ollut merkittävä rooli EU-oikeuden kehityksessä. Tuomioistuin on myös täsmentänyt periaatteiden sisältöä sen ratkaistavaksi saatetuissa tapauksissa. Tuomioistuimen luomat periaatteet ovat yhtä sitovia kuin perussopimuksiin nimenomaisesti kirjatut periaatteet.

Periaatteet tulee ottaa soveltuvin osin huomioon sekä EU:n toimielinten että jäsenvaltioiden viranomaisten toiminnassa. Periaatteiden velvoittavuus ei rajoitu pelkästään EU-säädösten antamiseen ja soveltamiseen, vaan ne voivat tulla sovellettaviksi myös kansallista lainsäädäntöä annettaessa ja sovellettaessa. Ne on otettava huomioon sekä annettaessa EU-säädöksen täytäntöönpanon edellyttämää kansallista lainsäädäntöä että annettaessa muuta lainsäädäntöä, jolla on liittymä EU-oikeuteen. Erityisesti ne tulee ottaa huomioon silloin, kun kansallisella säännöksellä on vaikutuksia EU:ssa taattujen oikeuksien toteutumiseen. Periaatteet voivat rajoittaa lainsäätäjän liikkumavaraa kansallista lainsäädäntöä annettaessa (EU:n oikeusperiaatteiden huomioon ottamisesta lainvalmistelussa ks. tarkemmin jakso 2.2).

Perusoikeudet ovat osa EU-oikeutta. EU:lla on oikeudellisesti sitova perusoikeuskirja, jossa esitetyt oikeudet, vapaudet ja periaatteet EU tunnustaa.  19 EU:n perusoikeudet velvoittavat EU:n toimielimiä, elimiä ja laitoksia sekä jäsenvaltioita niiden soveltaessa EU-oikeutta. Perusoikeuskirjan määräykset otetaan huomioon perussopimusten soveltamisalalla ja ne vaikuttavat EU-oikeuden sisältöön EU:n toimintaa ohjaavina tai rajoittavina periaatteina. EU:n perusoikeuksilla voi olla EU-oikeuden kautta välillisesti vaikutusta myös kansalliseen oikeuteen, vaikka lähtökohtaisesti kansallista oikeutta sovellettaessa jäsenvaltiota velvoittavat sen omat perusoikeudet ja kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet. EU:n perusoikeudet vastaavat sisällöllisesti Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyviä oikeuksia ja niiden tulkintaa koskevaa oikeuskäytäntöä sekä jäsenvaltioiden yhteiseen valtiosääntöperinteeseen sisältyviä perusoikeuksia.

Kansallisen lainsäätäjän näkökulmasta keskeisiä periaatteita ovat EU:n toimivallan käyttöön liittyvät periaatteet, EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välistä suhdetta koskevat periaatteet sekä aineellista EU-oikeutta koskevat periaatteet. Periaatteita käsitellään oppaassa kunkin jakson yhteydessä kyseiseen aiheeseen liittyvien periaatteiden osalta. Periaatteet voivat soveltua erilaisiin tilanteisiin, ja niillä voi olla tilanteesta riippuen hieman erilainen sisältö. Joitain periaatteita käsitelläänkin oppaan eri kohdissa erilaisissa asiayhteyksissä. Esimerkiksi suhteellisuusperiaatteella on eri käyttöyhteyksiä.

  • EU:n toimivallan käyttöön liittyviä periaatteita (annetun toimivallan periaate, toissijaisuusperiaate ja suhteellisuusperiaate) käsitellään EU-säädöksiä koskevassa jaksossa (jakso 1.3.1).
  • EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välistä suhdetta koskevia periaatteita (vilpittömän yhteistyön periaate, tulkintavaikutuksen periaate, välittömän oikeusvaikutuksen periaate ja etusijaperiaate) käsitellään aihetta koskevassa jaksossa (jakso 1.2) sekä osin myös täytäntöönpanoa koskevissa jaksoissa (jaksot 2.1 ja 2.7; jaksossa 2.2 käsitellään myös muun muassa suhteellisuusperiaatetta).
  • Perussopimuksiin sisältyviä aineellisia oikeuksia ja vapauksia koskevia periaatteita (muun muassa neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus) käsitellään täytäntöönpanoa koskevassa jaksossa (jakso 2.2).

1.6 EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö

EU:n tuomioistuimen ratkaisuilla on keskeinen merkitys EU-oikeutta tulkittaessa ja sovellettaessa. EU-oikeuden sisällön selvittäminen edellyttää usein myös EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perehtymistä.

EU:n tuomioistuin voi antaa ratkaisuja tuomioistuimessa nostettujen suorien kanteiden johdosta. Jäsenvaltiota vastaan voidaan nostaa kanne, jos se rikkoo velvollisuuksiaan EU:ssa. Kyse voi olla esimerkiksi EU-säädöksen täytäntöönpanon laiminlyönnistä tai virheellisyydestä taikka sellaisen kansallisen lain EU-oikeuden vastaisuudesta, jolla ei ole suoraa kytkentää EU-oikeuteen mutta jolla on vaikutuksia EU-oikeuden toteutumiseen. Jos komissio katsoo, että jäsenvaltio ei ole ilmoittanut direktiivin edellyttämistä täytäntöönpanotoimenpiteistä, komissio voi pyytää EU:n tuomioistuinta määräämään jäsenvaltion maksettavaksi kiinteämääräisen hyvityksen tai uhkasakon (ks. myös jakso 2.7).  20 Myös EU:n toimielimiä, elimiä ja laitoksia vastaan voidaan nostaa kanteita, jos ne ovat laiminlyöneet velvollisuuksiaan, minkä lisäksi niiden antamien säädösten pätevyys voidaan saattaa EU:n tuomioistuimen tutkittavaksi.  21

Jos EU:n tuomioistuin toteaa jäsenvaltiota vastaan nostetun kanteen johdosta, että jäsenvaltio on jättänyt täyttämättä jonkin EU-oikeuden mukaisen velvollisuuden, jäsenvaltion on toteutettava tuomion edellyttämät toimenpiteet. Tuomioistuin ei tuomiossaan nimenomaisesti velvoita jäsenvaltiota toteuttamaan tiettyjä toimenpiteitä, vaan jäsenvaltion on itse harkittava, mitä toimenpiteitä tuomio siltä edellyttää. Jos jäsenvaltio ei ryhdy tarvittaviin toimenpiteisiin tuomion johdosta, komissio voi pyytää uudessa kanteessa, että EU:n tuomioistuin määrää jäsenvaltion maksettavaksi kiinteämääräisen hyvityksen tai uhkasakon (ks. myös jakso 2.7).  22

Suorien kanteiden johdosta annetut ratkaisut sitovat niitä tahoja, joille ne on osoitettu. Niillä voi kuitenkin olla myös yleisempää merkitystä EU-oikeuden tulkinnan kannalta. Jos EU:n tuomioistuin antaa tuomion esimerkiksi jäsenvaltiota vastaan ja vastaavanlainen lainsäädäntö on myös toisessa jäsenvaltiossa, tulee myös toisessa jäsenvaltiossa harkittavaksi, onko sen lainsäädäntö mahdollisesti ristiriidassa EU-oikeuden kanssa.

Kansalliset tuomioistuimet voivat esittää EU:n tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöjä. Ennakkoratkaisua voidaan pyytää EU:n perussopimuksen määräyksen tulkinnasta taikka EU-säädöksen tulkinnasta tai pätevyydestä. Alimmilla oikeusasteilla ei ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua, mutta niillä on siihen mahdollisuus, jos ennakkoratkaisun saaminen on tarpeen niiden käsiteltävänä olevan asian ratkaisemiseksi. Ylimmillä oikeusasteilla on velvollisuus ennakkoratkaisun pyytämiseen, jos niiden ratkaistavana olevaan asiaan liittyy EU-oikeudellinen kysymys, jota ei ole ratkaistu aiemmin EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä ja joka ei ole selvä.  23 Hallintoviranomaisilla ei ole mahdollisuutta ennakkoratkaisun pyytämiseen, mutta hallintoasioissakin ennakkoratkaisupyyntö on mahdollinen valitusasteena toimivan tuomioistuimen kautta.

EU:n tuomioistuin antaa sille esitetyn ennakkoratkaisupyynnön johdosta ratkaisun, joka sitoo kansallista tuomioistuinta. Kun kansallinen tuomioistuin on saanut EU:n tuomioistuimelta EU-oikeutta koskevan ratkaisun, sen tehtävänä on soveltaa EU-oikeutta EU:n tuomioistuimen osoittamalla tavalla kansallisessa tuomioistuimessa esillä olevaan asiaan. Ennakkoratkaisuilla voi olla myös yleisempää tulkinnallista merkitystä ja ratkaisua voidaan soveltaa myös muissa vastaavissa tilanteissa. Ennakkoratkaisu voi tarkoittaa myös muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön, jos käy ilmi, että kansallinen lainsäädäntö tai sen tulkinta on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Ristiriidan ilmetessä jäsenvaltiolla on velvollisuus saattaa kansallinen lainsäädäntönsä EU-oikeuden mukaiseksi.

EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöä tulee seurata kussakin ministeriössä sen toimialaan kuuluvien asioiden osalta. Seurantavelvollisuus koskee tapauksia, joissa kyse on suoraan Suomen lainsäädännöstä, mutta myös muita tapauksia. Kun kyseessä on Suomen lainsäädäntöön verrattavissa olevan toisen jäsenvaltion lainsäädännön arviointi, ministeriössä tulee harkita, onko tuomioistuimen antamalla tulkinnalla yleisempää merkitystä ja tarkoittaako tulkinta mahdollisesti ristiriitaa myös Suomen lainsäädännön ja EU-oikeuden välillä. Ristiriidan ilmetessä kansalliseen lainsäädäntöön on tehtävä tarvittavat muutokset.

Alaviitteet:
  • 1 Lisäksi Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimus (Euratom-sopimus) on yhä voimassa sellaisena kuin sitä muutettiin Lissabonin sopimuksella (sopimuksen 4 artikla ja pöytäkirja n:o 2 Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta).
  • 2 Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen (EHTY-sopimus) voimassaolo päättyi vuonna 2002.
  • 3 Ks. Lissabonin sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta, EUVL C 306, 17.12.2007, s. 1. Lisäksi ks. EU-sopimuksen ja EUT-sopimuksen konsolidoidut toisinnot, EUVL C 326, 26.10.2012, s. 1. Ks. myös Euratom-sopimuksen konsolidoitu toisinto, EUVL C 327, 26.10.2012, s. 1.
  • 4 Ks. SEU 48 artikla.
  • 5 Ks. SEU 4 artiklan 3 kohta.
  • 6 Ks. julistus 17 Euroopan unionin oikeuden ensisijaisuudesta.
  • 7 Ks. SEU 5 artiklan 2 kohta.
  • 8 Ks. SEU 5 artiklan 3 ja 4 kohta sekä pöytäkirja n:o 2 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen soveltamisesta.
  • 9 Ks. SEUT 289 artiklan 1 kohta ja 294 artikla.
  • 10 Ks. SEUT 289 artiklan 2 kohta.
  • 11 Ks. SEUT 290 artikla.
  • 12 Ks. SEUT 291 artiklan 2–4 kohta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 182/2011 yleisistä säännöistä ja periaatteista, joiden mukaisesti jäsenvaltiot valvovat komission täytäntöönpanovallan käyttöä.
  • 13 Ks. SEUT 288 artiklan toinen kohta.
  • 14 Ks. SEUT 288 artiklan kolmas kohta.
  • 15 Ks. SEUT 288 artiklan neljäs kohta.
  • 16 Ks. SEU 6 artiklan 1 kohta.
  • 17 Ks. SEUT 218 artikla
  • 18 Ks. SEU 37 artikla
  • 19 Ks. SEU 6 artiklan 1 kohta. Perusoikeuskirjasta ja sen selityksistä ks. EUVL C 303, 14.12.2007, s. 1 ja 17, lisäksi ks. EUVL C 326, 26.10.2012,  s. 391.
  • 20 Ks. SEUT 258 ja 259 artikla sekä 260 artiklan 3 kohta.
  • 21 Ks. SEUT 263 ja 265 artikla.
  • 22 Ks. SEUT 260 artiklan 1 ja 2 kohta.
  • 23 Ks. SEUT 267 artikla.

2 EU-oikeuden täytäntöönpano

2.1 Tavoitteena EU-oikeuden tehokas toteutuminen jäsenvaltiossa

EU-säädös voi edellyttää kansalliselta lainsäätäjältä täytäntöönpanoa eli implementointia. Täytäntöönpanolla tarkoitetaan tässä kaikkia lainsäädäntötoimia, jotka ovat edellytyksenä sille, että EU-oikeus toteutuu tehokkaasti. Täytäntöönpanovelvoite koskee erityisesti direktiivejä, jotka tulee jo perusluonteensa mukaisesti muuttaa (transponoida) kansalliseksi lainsäädännöksi, mutta myös asetus ja päätös voivat edellyttää täytäntöönpanotoimia.

Vilpittömän yhteistyön periaatteen mukaan jäsenvaltion on täytettävä kaikki EU:n perussopimuksista ja niiden nojalla annetuista EU-säädöksistä johtuvat velvoitteet. Jäsenvaltion tulee toteuttaa tarvittavat kansalliset toimenpiteet EU-säädösten täytäntöönpanemiseksi. Lisäksi jäsenvaltion on pidättäydyttävä sellaisista toimenpiteistä, jotka voisivat vaarantaa EU:n tavoitteiden toteutumisen.  24 EU:n perussopimusten ja EU-säädösten tulkinnassa tulee ottaa huomioon EU-oikeuden monikielisyys. Kaikkien jäsenvaltioiden viralliset kielet ovat yhtä todistusvoimaisia 25 Tulkintatilanteessa on verrattava eri kieliversioita toisiinsa. Jos eri kieliversiot jossakin tapauksessa näyttäisivät johtavan eri tuloksiin, joudutaan punnitsemaan eri näkökohtia ja periaatteita. Painava tulkintaohje on lainsäätäjän tarkoitus, mutta myös esimerkiksi yksityisen tahon oikeusturvasta huolehtiminen saattaa vaikuttaa tulkintaan.

Täytäntöönpanon tehokkuus edellyttää, että EU-säädös pannaan täytäntöön oikeasisältöisesti. EU-säädöksen tavoitteen tulee toteutua ja täytäntöönpano tulee toteuttaa kaikilta osin. Lisäksi täytäntöönpanon on oltava riittävän täsmällistä ja selkeää. Täytäntöönpanoa toteutettaessa tulee myös varmistaa, ettei kansalliseen lainsäädäntöön jää ristiriitaisuuksia EU-säädöksen kanssa ja ettei uusia ristiriitoja synny. Toisinaan mahdollisia ristiriitoja EU-oikeuden kanssa on yritetty ratkaista esimerkiksi siten, että kansalliseen lakiin otetaan säännös, jonka mukaan kansallista lakia sovelletaan, ”jollei Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista muuta johdu”. Tällaisia säännöksiä on vältettävä, koska sääntely jää tällöin epäselväksi ja sen informaatioarvo on lainsoveltajan kannalta vähäinen.

Täytäntöönpanon tulee olla myös oikea-aikaista. EU-säädös on pantava täytäntöön siinä asetetussa määräajassa. Täytäntöönpanon suunnittelu tulisi aloittaa jo ennakoivasti ennen säädöksen hyväksymistä. Jäsenvaltio ei voi jälkikäteen vedota siihen, että sillä on ollut erityisiä vaikeuksia toteuttaa täytäntöönpanoa määräajassa. Mahdolliset vaikeudet on otettava esille jo neuvoteltaessa säädöksen sisällöstä sekä siihen liittyvästä täytäntöönpanoajasta ja mahdollisista siirtymäajoista. Täytäntöönpanon aikataulussa tulee huomioida esimerkiksi asian eduskuntakäsittelyn vaatima aika sekä mahdolliset täytäntöönpanotoimet Ahvenanmaan maakunnassa.

EU-oikeudessa asetetaan vaatimuksia sääntelyn sitovuudelle. Yleensä edellytetään, että esimerkiksi direktiivi pannaan täytäntöön kansallisella lainsäädännöllä (lailla tai asetuksella). Näin voidaan varmistua siitä, että täytäntöönpano on luonteeltaan sitovaa ja että täytäntöönpanosäännökset tulevat sovellettaviksi kaikissa niissä tilanteissa, joita direktiivi koskee. Hallinnolliset toimenpiteet yksin eivät yleensä ole riittäviä.

Kysymys kansallisen sääntelyn säädöstasosta ratkaistaan Suomen lainsäädännön mukaan vastaavuusperiaatteen asettamissa rajoissa. Vastaavuusperiaate edellyttää, että EU-säädökseen liittyvä kansallinen sääntely on säädöshierarkkisesti samantasoista kuin vastaavia kysymyksiä koskeva muu kansallinen sääntely.

EU-oikeudessa edellytetään myös täytäntöönpanon riittävää julkisuutta. Täytäntöönpanosäännökset on julkaistava asianmukaisella tavalla joko säädöskokoelmassa tai määräyskokoelmassa, jotta kansalaiset saavat tietoa sääntelystä ja voivat tarpeen vaatiessa vedota siihen kansallisessa tuomioistuimessa.

EU-lainsäädäntöön liittyvässä kansallisessa lainvalmistelussa toimivalta jakautuu ministeriöiden välillä samalla tavalla kuin kansallisissa asioissa valtioneuvoston ohjesäännön (262/2003) perusteella. EU-säädöksen täytäntöönpanosta vastaa ministeriö, jonka toimialaan asia sisältönsä puolesta kuuluu. Jos asia kuuluu usean ministeriön toimialaan, ministeriöiden on sovittava yhteistyöstä täytäntöönpanossa. Ahvenanmaan maakunta vastaa täytäntöönpanosta maakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluvissa asioissa.  26

EU-säädöksen täytäntöönpanossa noudatetaan tavallista kansallista säädösvalmisteluprosessia. Myös kansalliseen hyvään lainvalmisteluun kuuluu, että sääntely on selkeää lainsoveltajan kannalta. Kokonaiskuvan saaminen sääntelystä on soveltajalle tärkeää. Lainvalmistelussa velvoittaa myös hyvän hallinnon periaate. Muun muassa apulaisoikeuskansleri on kiinnittänyt huomiota EU-oikeuden edellyttämien kansallisten säädösmuutosten hyvään valmisteluun ja riittävän aikaiseen toteuttamiseen sekä korostanut niiden merkitystä oikeusvarmuuden kannalta.  27

2.2 EU:n oikeusperiaatteiden huomioon ottaminen lainvalmistelussa

Kansallisessa säädösvalmistelussa ja soveltamiskäytännössä on otettava huomioon paitsi EU:n perussopimuksiin kirjatut periaatteet myös EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvat EU:n oikeusperiaatteet. Tämä velvollisuus koskee soveltuvin osin tilannetta, jolloin EU-säädöksen täytäntöönpanemiseksi annetaan kansallinen säädös tai kansallista täytäntöönpanosäädöstä sovelletaan. Lisäksi velvollisuus koskee tilannetta, jolloin kyse on sellaisen kansallisen säädöksen antamisesta tai soveltamisesta, jolla on muutoin liittymä EU-oikeuteen.

Lainvalmistelijan on huomioitava periaatteet siltä osin kuin alan, jolla kansallista lainsäädäntöä valmistellaan, voidaan katsoa kuuluvan EU-oikeuden soveltamisalaan. EU-oikeuden soveltamisalaan eivät kuulu ainoastaan ne alat, joita koskevia nimenomaisia säännöksiä sisältyy EU-oikeuteen. Periaatteet tulee huomioida myös sektoreilla, joilla ei ole yhdenmukaistavaa EU-lainsäädäntöä, ja sektoreilla, joilla yhdenmukaistava EU-lainsäädäntö kattaa vain osan sääntelyn kohteena olevasta kokonaisuudesta.

EU-sopimuksen mukaan EU:n perusoikeuskirjalla on sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksilla (ks. myös jakso 1.5).  28 Perusoikeuskirjassa määritellään perusoikeuksiksi myös joitakin sellaisia oikeuksia, joista sisältyy määräyksiä perussopimuksiin, kuten EU-kansalaisuuteen liittyvät oikeudet.

EU:n perusoikeudet on otettava huomioon esimerkiksi valmisteltaessa kansallista lainsäädäntöä direktiivin täytäntöönpanemiseksi. Direktiivin johdanto-osassa voidaan myös nimenomaisesti todeta, että direktiivin säännösten tulkinnassa on kunnioitettava EU:n perusoikeuksia. Samoin EU:n perusoikeudet on huomioitava, jos valmisteltavalla lainsäädännöllä on muutoin kytkentä EU-oikeuteen. Paitsi perussopimuksen määräyksen myös EU-säännöksen saamaan sisältöön voi näin ollen vaikuttaa jokin perusoikeus.

Perussopimuksiin on kirjattu joukko periaatteita, jotka koskevat neljää perusvapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaata liikkuvuutta, 29 sekä myös muita perustavaa laatua olevia periaatteita, jotka liittyvät muun muassa kilpailun vapauteen.

Siinä tapauksessa, että tarkoituksena on säätää kansallisesti esimerkiksi taloudellista toimintaa tai yksityisten tahojen asemaa rajat ylittävissä tilanteissa koskevista asioista, on todennäköistä, että sääntely kuuluu perussopimusten soveltamisalaan. Kansallisten säädösten valmistelussa tulee tällöin harkita, mitä vaikutuksia suunnitellulla säädöksellä on muun muassa sisämarkkinoiden toimintaan. Lisäksi esimerkiksi tilanteessa, jossa direktiivi sääntelee vain tavaroiden markkinoille pääsyä, kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa tulee ottaa huomioon perussopimuksen tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset, jos halutaan säännellä muista kuin direktiivin kattamista kysymyksistä.

Eräitä keskeisiä periaatteita on käsitelty edellä (ks. jaksot 1.2 ja 1.5). Kansallisen lainvalmistelun kannalta tärkeinä voidaan pitää myös seuraavia yleisiä oikeusperiaatteita.

Syrjintäkiellon periaate koskee EU-oikeudessa erityisesti kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää. Toisten jäsenvaltioiden kansalaisia tai oikeushenkilöitä ei saa syrjiä perussopimusten soveltamisalalla. Tämä ei kuitenkaan rajoita perussopimusten erityismääräysten soveltamista. 30 Myös samapalkkaisuusperiaatteella on erityisasema EU-oikeudessa. 31 Yhdenvertaisuusperiaate on ylipäätään saanut entistä keskeisemmän aseman EU-oikeudessa perusoikeuskirjan tultua sitovaksi ja EU:n annettua yhdenvertaisuusperiaatteen soveltamista koskevaa lainsäädäntöä. Yleisesti ottaen yhdenvertaisuusperiaate edellyttää sitä, ettei toisiinsa rinnastettavia tilanteita kohdella eri tavalla ja erilaisia tilanteita samalla tavalla, ellei muuta voida objektiivisesti perustella.

Suhteellisuusperiaate voi tulla sovellettavaksi monissa eri tilanteissa. Periaatteen mukaan toteutettavalla toimenpiteellä ei saa mennä pidemmälle kuin on tarpeen asetetun tavoitteen toteuttamiseksi. Periaatetta sovelletaan muun muassa silloin, kun jäsenvaltio haluaa tehdä poikkeuksia perussopimuksessa taattujen vapauksien osalta. Mahdollisuus vedota perussopimuksen mukaiseen oikeuttamisperusteeseen (esimerkiksi yleisen järjestyksen suojeluun) on rajoitettu. Oikeutta tehdä poikkeuksia on tällöin aina verrattava tavoiteltaviin päämääriin. Poikkeusten tulee olla objektiivisesti perusteltavissa ja oikeassa suhteessa tavoitteisiin nähden. EU:n tuomioistuin on oikeuskäytännössään täsmentänyt periaatteen sisältöä. 32

Oikeusvarmuuden periaatteen keskeisenä sisältönä on oikeusjärjestyksen ja siihen perustuvan päätöksenteon ennakoitavuuden vaatimus. Lainsäädännön on oltava riittävän täsmällistä, jotta yksityiset oikeussubjektit voivat selkeästi hahmottaa siihen perustuvat oikeutensa ja velvollisuutensa. Periaatteeseen kuuluu muun muassa saavutettujen oikeuksien suoja ja taannehtivien oikeusvaikutusten kielto sekä ymmärrettävän kielen vaatimus. EU-oikeudessa velvoite perustuu EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön.

Lisäksi on tärkeää taata oikeusturvan saatavuus tilanteessa, jossa kyse on EU-oikeuteen perustuvien oikeuksien tai velvollisuuksien väitetystä rikkomisesta. Yksityisellä oikeussubjektilla on oltava mahdollisuus saattaa asiansa riippumattoman kansallisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Sovellettavat kansalliset menettelysäännöt eivät saa tällöin olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat vastaavia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia tilanteita. Ne eivät myöskään saa tehdä EU-oikeuteen perustuvien oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Myös tämä velvoite perustuu pitkälti EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön.

2.3 Asetuksen täytäntöönpanon erityispiirteitä

Asetus pätee yleisesti. Se on kaikilta osiltaan velvoittava, ja sitä sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa. 33

Asetusta sovelletaan suoraan jäsenvaltioissa. Pääsääntöisesti asetus ei edellytä erillisiä täytäntöönpanotoimia kansallisella tasolla. Asetusta ei tule yleensä kirjoittaa uudelleen eikä sisällyttää sen tekstiä kansalliseen lakiin. Sitä ei myöskään lähtökohtaisesti saa selittää kansallisella sääntelyllä. Jos asetuksen teksti on tulkinnanvaraista, asia on ratkaistava asetuksen tulkinnalla. Taustalla on ajatus siitä, että asetusta tulee soveltaa yhdenmukaisesti jäsenvaltioissa, minkä kansalliset toimet saattaisivat vaarantaa.

Lainvalmistelijan on ratkaistava mahdollisten kansallisten täytäntöönpanotoimien tarve tapauskohtaisesti ottaen huomioon asetuksen tavoite ja sisältö. Useimmiten asetuksen säännökset on kirjoitettu siten, että niissä ilmaistaan suoraan, jos jäsenvaltiolta edellytetään täydentävien kansallisten säännösten antamista. Asetus voi sisältää säännöksiä, joissa jäsenvaltio velvoitetaan antamaan säännöksiä, joita tarvitaan asetuksen sääntelyn tehokkuuden varmistamiseksi. Säännökset voivat koskea esimerkiksi erilaisia viranomaistehtäviä tai seuraamuksia asetuksen rikkomisesta. Toisinaan tarve erilliselle täytäntöönpanolle on tulkinnanvarainen. Silloin ratkaisevaa arvioitaessa täydentävän sääntelyn tarpeellisuutta on se, voidaanko asetusta soveltaa tehokkaasti ilman täydentäviä kansallisia säännöksiä. Lisäksi asetus saattaa muistuttaa muotoilultaan direktiiviä ja jättää jäsenvaltiolle harkintavaltaa, jolloin se edellyttää täytäntöönpanoa samalla tavalla kuin direktiivi.

Asetusta täydentävät kansalliset säännökset on valmisteltava hyvissä ajoin siten, että ne ehtivät tulla voimaan asetuksessa mahdollisesti säädetyssä määräajassa tai samanaikaisesti asetuksen voimaantulon kanssa.

Kansallisessa säädöksessä voi olla aiheellista viitata EU-asetukseen. Näin on siinä tapauksessa, että tarkoituksena on antaa asetusta täydentävää lainsäädäntöä tai sisällyttää asetus viittauksin johonkin laajempaan kokonaisuuteen, jossa muut säännökset eivät liity EU-lainsäädäntöön. Kansallisessa säädöksessä voidaan tällöin esimerkiksi todeta, että tietystä asiasta säädetään EU-asetuksessa.

Asetuksen säännösten toistaminen kansallisessa lainsäädännössä ei lähtökohtaisesti ole sallittua. Jos asetuksen säännöksiä joudutaan poikkeuksellisesti jostakin syystä toistamaan, kansallisesta säädöksestä tulee käydä selvästi ilmi, että siinä oleva sääntely on peräisin asetuksesta, ja siinä tulee nimenomaisesti todeta, mitkä säännökset toistetaan. Jos kansallinen sääntely toteutetaan ainoastaan viranomaisen määräyksellä, asetus voidaan kokonaisuudessaan tai valikoiduilta osin ottaa määräyksen liitteeksi. Myös tällöin on käytävä selvästi ilmi, että teksti on peräisin asetuksesta.

Seuraamussäännöksiä kirjoitettaessa on otettava huomioon, että EU-oikeus sisältää joitakin periaatteita siitä, miten jäsenvaltion tulee säätää asetuksen rikkomista koskevista seuraamuksista. Asetukseen sisältyy nykyisin usein jäsenvaltiolle osoitettu nimenomainen velvoite säätää seuraamuksista, jotka koskevat asetuksen rikkomista. Asetukseen voi sisältyä standardisäännös, jonka mukaan seuraamusten tulee olla tehokkaita, oikeasuhteisia ja ennaltaehkäiseviä. Asetuksessa ei voida säätää tai velvoittaa jäsenvaltiota säätämään rikosoikeudellisista seuraamuksista. Ellei asetuksessa toisin säädetä, seuraamusten on kuitenkin oltava sekä aineellisilta että menettelyllisiltä edellytyksiltään samankaltaisia kuin seuraamukset vastaavan kansallisen oikeuden rikkomisesta. Jäsenvaltiolla saattaa olla velvollisuus säätää seuraamuksista myös, vaikka asetuksessa ei tätä nimenomaisesti edellytettäisi. Arvioinnissa on ratkaisevaa yhtäältä se, voiko asetuksen tavoite vaarantua, ellei kansallisia seuraamussäännöksiä ole, ja toisaalta se, onko asetuksen rikkomiseen rinnastettavasta puhtaasti kansallisen oikeuden rikkomisesta säädetty seuraamus. Myös tällöin lähtökohtana on vastaavuusperiaate sekä tehokkuutta, oikeasuhteisuutta ja ennaltaehkäisevyyttä koskeva vaatimus.

Mahdollisten täytäntöönpanotoimien säädöstaso ratkaistaan Suomen lainsäädännön mukaan (ks. jakso 2.6.1).

2.4 Direktiivin täytäntöönpanon erityispiirteitä

2.4.1 Täytäntöönpanon tehokkuus

Direktiivi velvoittaa saavutettavaan tulokseen nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu, mutta jättää kansallisten viranomaisten valittavaksi muodon ja keinot. 34

Direktiiviä ei ole tarkoitus soveltaa sellaisenaan jäsenvaltiossa, vaan se edellyttää yleensä erillistä täytäntöönpanoa kansallisella tasolla. Direktiivi muunnetaan kansalliseksi lainsäädännöksi tehokkaasti siten, että sen tavoitteet toteutuvat. Muoto ja keinot, joilla direktiivi pannaan täytäntöön, riippuvat pitkälti jäsenvaltion omasta oikeusjärjestyksestä. Täytäntöönpano edellyttää yleensä lainsäädäntötoimenpiteitä. Siltä osin kuin kansallinen lainsäädäntö jo täyttää direktiivin vaatimukset, lainsäädäntötoimenpiteitä ei kuitenkaan tarvita.

Lainvalmistelijan on kiinnitettävä huomiota ennen kaikkea direktiivin tavoitteeseen ja sisältöön. Merkitystä on erityisesti sillä, onko direktiivillä tarkoitus luoda oikeuksia tai velvollisuuksia yksityisille tahoille. Jos näin on, jäsenvaltioiden tulee varmistaa, että kansalliset säännökset takaavat paitsi direktiivin edellyttämät oikeudet ja velvollisuudet myös riittävät ja tehokkaat oikeusturvakeinot niille, joille oikeudet ja velvollisuudet on osoitettu.

Direktiivissä edellytetään säännönmukaisesti, että täytäntöönpano suoritetaan tietyssä määräajassa. Jäsenvaltion velvollisuus ryhtyä täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin alkaa yleensä direktiivin hyväksymisestä ja voimaantulosta. EU:n tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltio ei voi vedota sisäisen oikeusjärjestyksensä säännöksiin, käytänteisiin tai olosuhteisiin perustellakseen niillä kykenemättömyyttään täyttää määräajassa sille direktiivissä asetettuja velvollisuuksia. Mahdolliset vaikeudet, jotka liittyvät täytäntöönpanoon, tulee ottaa esille jo direktiivistä neuvoteltaessa. Ne on otettava huomioon harkittaessa direktiivin sisältöä, täytäntöönpanolle varattavan määräajan pituutta ja mahdollisia jäsenvaltiokohtaisia siirtymäaikoja.

EU-oikeus sisältää joitakin periaatteita siitä, miten jäsenvaltion tulee säätää direktiiviin perustuvan lainsäädännön rikkomista koskevista seuraamuksista. Direktiiviin sisältyy usein jäsenvaltiolle osoitettu nimenomainen velvoite säätää seuraamuksista. Jäsenvaltio voi kuitenkin olla velvollinen säätämään seuraamuksista, vaikka direktiivissä ei tätä nimenomaisesti edellytettäisi. Tällöin on soveltuvin osin otettava huomioon, mitä edellä asetuksen yhteydessä on todettu (ks. jakso 2.3). Direktiiveihin voi nykyisin, Lissabonin sopimuksen laajennettua EU:n toimivaltaa rikosoikeuden alalla, sisältyä säännöksiä rikosten ja rikosoikeudellisten seuraamusten määrittelyä koskevista vähimmäissäännöistä, jotka koskevat direktiivillä säänneltyjä tekomuotoja. 35

Täytäntöönpanon säädöstaso ratkaistaan Suomen lainsäädännön mukaan (ks. jakso 2.6.1).

2.4.2 Täytäntöönpanomenetelmät

Täytäntöönpanoon vaikuttaa se, että direktiivit ovat tarkoitukseltaan erilaisia. Direktiivin tarkoituksena voi esimerkiksi olla jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen lähentäminen osittain tai niiden yhdenmukaistaminen kokonaan tietyn asian osalta. Kansallinen liikkumavara vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä direktiivi, joka sisältää vähimmäissääntelyä tai valinnanvaraa eri vaihtoehtojen välillä, vai direktiivi, joka edellyttää täysharmonisointia. Direktiivin tarkoitus selviää sen johdanto-osasta ja artikloista sekä siitä EU:n perussopimuksen määräyksestä tai sekundäärioikeuden säännöksestä, johon se perustuu. Täytäntöönpanomenetelmää harkittaessa merkitystä voi olla myös sillä, onko kyseessä yleisluonteinen direktiivi vai hyvin yksityiskohtainen ja tekninen direktiivi, sekä täytäntöönpanon edellyttämällä säädöstasolla. Täytäntöönpanomenetelmiä on kolme: uudelleenkirjoittamis-, inkorporointi- ja viittausmenetelmä. Näitä menetelmiä voidaan käyttää ja usein käytetäänkin rinnakkain (niin sanottu sekatekniikka).

Uudelleenkirjoittamismenetelmällä tarkoitetaan sitä, että kansallinen lainsäädäntö mukautetaan direktiiviin sisällyttämällä kansalliseen lainsäädäntöön säännöksiä, joiden sisältö vastaa direktiivin säännösten sisältöä, mutta joiden sanamuoto ja lakitekniset ratkaisut noudattavat kansallista lainkirjoitustapaa. Direktiivin uudelleenkirjoittaminen on luonteva täytäntöönpanomenetelmä silloin, kun direktiivi antaa jäsenvaltiolle liikkumavaraa, kuten vähimmäisdirektiivi, joka edellyttää tietyntasoista sääntelyä mutta sallii myös pidemmälle menevän sääntelyn. Uudelleenkirjoittaminen on ainoa ajateltavissa oleva menetelmä, kun direktiivin säännöksiä ei voida sellaisinaan sisällyttää eli inkorporoida kansalliseen lainsäädäntöön esimerkiksi sen vuoksi, että ne eivät ole riittävän yksityiskohtaisia ja tarkkoja, taikka kun inkorporointi olisi omiaan hämärtämään jonkin kansallisen oikeusperiaatteen tai jo olemassa olevan kansallisen sääntelyn merkitystä.

Kansalliset säännökset on laadittava siten, että direktiivin tavoitteet toteutuvat. Uudelleenkirjoittamisessa käytetään mahdollisuuksien mukaan sitä terminologiaa ja niitä ilmaisuja, joita samoista asioista muutenkin käytetään kansallisissa säädöksissä. Direktiiviä uudelleen kirjoitettaessa on varottava toistamasta sellaista, mikä Suomessa seuraa jo muusta, yleisestä lainsäädännöstä, jos lainsäädäntö jo täyttää direktiivin vaatimukset. Esimerkiksi todistustaakkaa koskevaa normistoa saa kirjoittaa vain, jos on tarpeen poiketa todistustaakkaa koskevista oikeudenkäymiskaaren säännöksistä.

Yksittäistapauksessa on aina harkittava, missä määrin kansallisessa lainsäädännössä voidaan selventää direktiivin sääntelyä. Jos direktiivin sanamuotoa selvennetään, on kuitenkin varottava, ettei samalla synny esimerkiksi sellaisia rajoituksia tai kieltoja, jotka ehkäisevät direktiivin tavoitteen toteutumista.

Jos uudelleenkirjoittamismenetelmällä täytäntöönpantuun direktiiviin tehdään muutoksia, kansallista lainsäädäntöä on vastaavasti muutettava. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeen, jos kansallinen lainsäädäntö jo vastaa direktiivissä säädettyjä vaatimuksia. Siitä huolimatta on huolehdittava notifioinnin tekemisestä (ks. jakso 4.1.1).

Inkorporointimenetelmällä tarkoitetaan sitä, että direktiivin säännökset sisällytetään sellaisinaan kansalliseen lainsäädäntöön. Inkorporointi on suositeltava täytäntöönpanomenetelmä vain siltä osin kuin direktiivin teksti on yksityiskohtainen ja tarkka eikä jätä jäsenvaltiolle liikkumavaraa täytäntöönpanon toteuttamisessa. Direktiiviä on harvoin mahdollista panna asianmukaisesti täytäntöön toistamalla kaikilta osin sen teksti kansallisessa lainsäädännössä sellaisenaan. Ainakin jos direktiivi sisältää vaihtoehtoja, joista kansallinen lainsäätäjä voi valita, tai jos direktiivi antaa muuten liikkumavaraa, asia on täsmennettävä kansallisessa lainsäädännössä. Näiltä osin on syytä noudattaa uudelleenkirjoittamismenetelmää, jota käyttäen voidaan muodostaa selkeä sääntelykokonaisuus direktiivin ”sulautuessa” luontevasti kansalliseen sääntelyyn.

Yksi inkorporoinnin laji on valtiosopimusten voimaansaattamisessa käytetty tekniikka, jossa kansalliseen täytäntöönpanolakiin otetaan blankosäännös direktiivin lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten olemisesta Suomessa lakina noudatettavia. Tällaiseen täytäntöönpanolakiin voidaan sisällyttää myös muita aineellisia säännöksiä tarvittavissa määrin (niin sanottu sekamuotoinen täytäntöönpanolaki). Tämä tekniikka on kuitenkin hyväksytty vain poikkeuksellisissa tilanteissa ja vain sillä edellytyksellä, että direktiivin säännökset ovat siinä määrin yksityiskohtaisia ja tarkkoja, että ne yhdessä täytäntöönpanolakiin sisällytettävien muiden aineellisten säännösten kanssa muodostavat täytäntöönpanosääntelyyn kohdistuvat yleiset vaatimukset täyttävän sääntelykokonaisuuden. 36

Jos inkorporoitua direktiiviä muutetaan, kansallista lainsäädäntöä on vastaavasti muutettava ja huolehdittava notifioinnin tekemisestä (ks. jakso 4.1.1).

Viittausmenetelmällä tarkoitetaan sitä, että kansalliseen lainsäädäntöön ei suoraan sisällytetä direktiivin sääntelyä vastaavia säännöksiä, vaan kansallisessa sääntelyssä ainoastaan viitataan direktiivin säännöksiin. Tätä menetelmää on käytettävä pidättyvästi ja harkiten. Pääsääntöisesti direktiivit tulee sisällyttää kansalliseen lainsäädäntöön niiden asiasisältöä vastaavilla kansallisilla säännöksillä. 37 Direktiivi on luonteeltaan instrumentti, joka osoitetaan jäsenvaltioille ja joka edellyttää jo määritelmänsä mukaisesti muuntamista kansalliseksi lainsäädännöksi tullakseen toteutetuksi EU-oikeuden edellyttämällä tavalla. Pelkkä viittaus direktiivin säännöksiin ei sen vuoksi välttämättä ole riittävän tehokas täytäntöönpanomenetelmä. Täytäntöönpano viittausmenetelmällä saattaa tehdä sääntelystä vaikeaselkoista ja vaikeuttaa tiedon saamista oikeustilasta, vaikka direktiivit julkaistaankin EU:n virallisessa lehdessä. Viittausmenetelmän käytön edellytyksenä on, että kansalliset säännökset ja direktiivi muodostavat yhdessä sellaisen kokonaisuuden, joka täyttää täytäntöönpanosääntelylle asetettavat yleiset vaatimukset. 38Direktiivin täytäntöönpanoa viittausmenetelmällä voidaan harkita ainoastaan silloin, kun direktiivin säännökset ovat niin yksityiskohtaisia ja tarkkoja, että ne eivät jätä jäsenvaltiolle liikkumavaraa täytäntöönpanossa. Tätä menetelmää ei voida käyttää niiltä osin kuin direktiivi jättää jäsenvaltiolle harkintavaltaa tai vaihtoehtoja, joista valita, vaan näiltä osin on käytettävä uudelleenkirjoittamismenetelmää.

Viittausmenetelmän käyttöä voidaan harkita edellä mainittujen edellytysten täyttyessä esimerkiksi niiltä osin kuin direktiivi sisältää hyvin teknisiä säännöksiä. Menetelmä voi tulla kyseeseen silloin, kun kysymys on esimerkiksi johonkin pieneen erityisryhmään tai ammattiviranomaiseen sovellettavasta ja sen hyvin tuntemasta sääntelystä.

Jos viittausmenetelmällä täytäntöönpantua direktiiviä muutetaan, tarve uusille täytäntöönpanotoimille ratkaistaan tapauskohtaisesti. On myös huolehdittava notifioinnin tekemisestä (ks. jakso 4.1.1).

Edellä tarkasteltuja täytäntöönpanomenetelmiä käytetään myös rinnakkain (niin sanottu sekatekniikka). Saman direktiivin joidenkin säännösten täytäntöönpanoon saattaa soveltua parhaiten uudelleenkirjoittamismenetelmä, toisten säännösten täytäntöönpanoon taas inkorporointimenetelmä ja mahdollisesti viittausmenetelmä. Sekatekniikan käyttäminen on tyypillistä, kun täytäntöönpano jaetaan usealle säädöstasolle (ks. jakso 2.6.1). Lain tasolla täytäntöönpantavien säännösten osalta käytetään yleensä uudelleenkirjoittamismenetelmää, kun taas asetuksella täytäntöönpantavien säännösten osalta voi olla tarkoituksenmukaisinta käyttää inkorporointimenetelmää (tai viittausmenetelmää).

2.4.3 Täytäntöönpanoon liittyvistä vaikeuksista ja täytäntöönpanoa edistävistä toimenpiteistä

Vaikeudet direktiivin täytäntöönpanossa voivat liittyä muun muassa liian vähäisiin lainvalmisteluresursseihin, liian tiukkaan aikatauluun tai siihen, että täytäntöönpano on poliittisesti ongelmallista. Lisäksi direktiivi saattaa olla sisällöltään epäselvä ja tulkinnanvarainen.

Täytäntöönpanoa edistäviä toimenpiteitä tulee usein toteuttaa jo ennen direktiivin hyväksymistä. Täytäntöönpanokysymyksiin on kiinnitettävä huomiota neuvoteltaessa direktiivin sisällöstä ja täytäntöönpanoajasta. Täytäntöönpanon kannalta on tärkeää, että direktiivi on mahdollisimman selkeä ja johdonmukainen. Täytäntöönpanoa auttaa, jos direktiivin johdanto-osaan sisällytetään täytäntöönpanoon liittyviä tulkintaohjeita. Se, että ongelmat identifioidaan jo direktiiviä valmisteltaessa, helpottaa myöhempää täytäntöönpanoa.

Riittävän pitkästä täytäntöönpanoajasta tulee sopia direktiivin valmisteluvaiheessa. Täytäntöönpanoajan mahdolliseen lyhyyteen ei voi enää myöhemmin vedota. Suomen on kiinnitettävä erityistä huomiota täytäntöönpanoajan riittävään pituuteen neuvoteltaessa sellaisista direktiiveistä, joissa täytäntöönpanovastuu kuuluu sekä valtakunnalle että Ahvenanmaan maakunnalle. Maakunta panee direktiivit täytäntöön usein viittaamalla valtakunnan sääntelyyn, mikä voi tapahtua vasta sen jälkeen, kun valtakunta on toteuttanut täytäntöönpanon omalta osaltaan. Jos maakunnassa päätetään erikseen säätää direktiiviin kuuluvista asioista, valmisteluprosessi vie oman aikansa.

Täytäntöönpanoa edistävät toimenpiteet voivat koskea myös direktiivin hyväksymisen jälkeistä aikaa. Komissio ja jäsenvaltiot voivat tehdä yhteistyötä direktiivin täytäntöönpanovaiheessa. Komissio järjestää erilaisia täytäntöönpanoa koskevia kokouksia, joissa keskustellaan täytäntöönpanoon liittyvistä ongelmista ja niiden ratkaisuista sekä komission että toisten jäsenvaltioiden edustajien kanssa. Uusien direktiivien osalta komissio perustaa jäsenvaltioiden viranomaisten verkostoja, joissa täytäntöönpanosta vastaavat kansalliset viranomaiset voivat esittää kysymyksiä ja vastauksia sähköisesti. Lisäksi komissio järjestää täytäntöönpanoon liittyviä seminaareja.

Vastaavuustaulukon laatiminen saattaa käytännössä helpottaa täytäntöönpanoa. Tästä taulukosta ilmenee direktiivin artiklojen ja kansallisten täytäntöönpanosäännösten keskinäinen suhde. Direktiivin johdanto-osassa voi olla jäsenvaltioiden sitoumus täytäntöönpanoa koskevan selitysasiakirjan toimittamisesta komissiolle. Selitysasiakirja voi olla paitsi vastaavuustaulukko myös muu vastaavat tiedot sisältävä asiakirja. Vanhaan direktiiviin saattaa sisältyä artikla, jonka mukaan jäsenvaltioilla on velvollisuus laatia vastaavuustaulukko.

Etua on myös siitä, jos direktiivin sisällöstä EU-tasolla päätettäessä neuvotteluihin osallistuvat myös ne virkamiehet, jotka vastaavat direktiivin täytäntöönpanosta. Jos neuvotteluvastuu ja täytäntöönpanovastuu kuuluvat eri virkamiehille, on hyvä varmistaa yhteistyö kyseisten virkamiesten välillä paitsi neuvotteluvaiheessa myös täytäntöönpanovaiheessa. Yhteistyötä voidaan tehdä tarvittaessa myös alue-, paikallis- ja muiden viranomaisten kanssa siten, että ne ovat mukana direktiivin täytäntöönpanoa käsittelevässä työryhmässä. Myös muiden sidosryhmien kuuleminen on paikallaan samalla tavoin kuin kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa yleensäkin.

Lisäksi direktiivien täytäntöönpanon seurantaa, joka on kunkin ministeriön vastuulla, tulisi kehittää. Seurantajärjestelmän kehittäminen auttaisi osaltaan täytäntöönpanon aikataulutuksen ja resursointitarpeen suunnittelua.

2.5 Päätöksen täytäntöönpanosta

Päätös on kaikilta osiltaan velvoittava. Jos siinä nimetään ne, joille se on osoitettu, se velvoittaa ainoastaan niitä. 39

Päätöksen oikeusvaikutukset ja tarve päätöksen erilliseen täytäntöönpanoon riippuvat sen tavoitteesta ja sisällöstä. Päätösten osalta tulee tapauskohtaisesti tutkia, millaisia säännöksiä päätös sisältää ja millaisia oikeusvaikutuksia sillä on tarkoitettu saada aikaan. Jos päätös edellyttää kansallisia täytäntöönpanotoimia, noudatetaan soveltuvin osin edellä asetuksen ja direktiivin yhteydessä todettua.

2.6 Kansallinen säädösvalmisteluprosessi, säädöstaso ja hallituksen esityksen perustelut

2.6.1 Kansallisen säädösvalmisteluprosessin noudattaminen ja säädöstason valinta  40

EU-säädöksen täytäntöönpanossa noudatetaan tavallista kansallista säädösvalmisteluprosessia.

Kysymys kansallisen sääntelyn säädöstasosta ratkaistaan Suomen lainsäädännön mukaan. Perustuslain säännökset ratkaisevat, minkä tasoista kansallista säädöstä täytäntöönpanossa käytetään. Jos asia kuuluu lain alaan, säännökset on annettava lailla. Laissa voidaan säätää valtuutuksesta antaa tarkempia säännöksiä asetuksella. Säädösvaltaa voidaan tässä tapauksessa delegoida niillä edellytyksillä, jotka yleensä koskevat säädösvallan delegointia. 41

Yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan, on säädettävä lailla. Perustuslakiin sisältyy nimenomaisia lakivarauksia. 42 Lisäksi valtion viranomaisten virkatoimien, palvelujen ja muun toiminnan maksullisuuden sekä maksujen suuruuden yleisistä perusteista säädetään lailla. 43

Myös rangaistuksista säädetään lailla. 44 Se, että EU-säädös edellyttää rangaistussäännöksen antamista, ei ole valtuus antaa rangaistussäännöstä kansallisesti asetuksella. EU-asetuksissa ei voida velvoittaa jäsenvaltiota säätämään rikosoikeudellisista seuraamuksista (ks. myös jakso 2.3). EU-säädösten edellyttämien rangaistussäännösten valmistelussa on kiinnitettävä huomiota myös siihen, että kansalliset rangaistussäännösten kirjoitustavalle asetetut vaatimukset täyttyvät. Esimerkiksi blankorangaistussäännöksiä kirjoitettaessa vaatimuksena on muun muassa se, että valtuutusketjut ovat täsmällisiä ja että aineelliset säännökset rangaistavuuden edellytyksistä kirjoitetaan rangaistussäännöksiltä vaaditulla tarkkuudella. Kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä tulee olla asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta. 45 Rangaistussäännös kirjoitetaan siten, että teonkuvaus ilmenee kansallisesta säännöksestä. Jos teonkuvaus on riittävän täsmällisesti ilmaistu EU-asetuksessa, kansallinen rangaistussäännös voidaan kuitenkin tarpeen vaatiessa kirjoittaa viittaamalla suoraan kyseiseen asetukseen, mutta tällöinkin teolle on säädettävä sitä kuvaava asianmukainen rikosnimike ja luonnehdittava tiiviisti kriminalisoitavaa tekoa.

2.6.2 Hallituksen esityksen perustelujen laatiminen  46

EU-säädöksen täytäntöönpanoa koskevan hallituksen esityksen perustelujen tärkeänä tehtävänä on esittää eduskunnalle ja lainsoveltajille, mikä on ehdotetun kansallisen säädöksen suhde EU-oikeuteen.

Lakien esitöillä on EU:n tuomioistuimen mukaan rajallinen merkitys arvioitaessa kysymystä siitä, täyttääkö kansallinen laki EU-säädöksessä asetetut vaatimukset. Hallituksen esityksen perusteluja kirjoitettaessa on siten pidettävä mielessä, että tulkintasuosituksilla (”lainsäätäjän tarkoituksella”) ei aina ole samanlaista merkitystä kuin valmisteltaessa lakeja, jotka eivät perustu EU-lainsäädäntöön.

Hallituksen esityksen perusteluissa on selostettava selkeästi, miten EU-säädöksen sisältämät velvoitteet pannaan täytäntöön. Perusteluja kirjoitettaessa tulee ottaa huomioon seuraavat seikat:

  • Hallituksen esityksen jaksossa ”Esityksen pääasiallinen sisältö” on mainittava esityksen liittyminen EU-oikeuteen.
  • Perusteluissa on selostettava, miltä osin kansalliset säädösehdotukset johtuvat EU-oikeuden velvoitteista ja vastaavasti miltä osin kansallista sääntelyä ehdotetaan puhtaasti kansallisten tarpeiden vuoksi. EU-oikeuden velvoitteista johtuvien ehdotusten osalta perusteluista tulee käydä ilmi, millainen on kansallinen liikkumavara velvoitetta toteutettaessa.
  • Perusteluissa on tarvittaessa arvioitava säädösehdotuksen merkitystä perusoikeuksien kannalta.
  • Jos säädösehdotus on laadittu direktiivin täytäntöönpanemiseksi, se on selvästi mainittava perusteluissa. Samoin on selostettava, miten ehdotettu sääntely liittyy EU:n asetukseen tai päätökseen, jos ne edellyttävät täytäntöönpanotoimia.
  • Direktiivin täytäntöönpanemiseksi annetun ehdotuksen yleisperusteluissa tulee esittää direktiivin pääasiallinen sisältö ja ehdotetut keinot täytäntöönpanon toteuttamiseksi. Yksityiskohtaisissa perusteluissa on selostettava artiklan tarkkuudella direktiivin ja ehdotetun lain säännösten vastaavuus. Jos osa direktiivin säännöksistä jätetään täytäntöönpantavaksi alemmanasteisin säännöksin, perusteluissa tulee selostaa, miltä osin näin on tarkoitus menetellä. Tämä pätee soveltuvin osin myös toteutettaessa EU:n asetuksen tai päätöksen edellyttämiä täytäntöönpanotoimia.
  • Jos ainoastaan osa direktiivin artikloista edellyttää uutta kansallista sääntelyä, kun katsotaan, että muilta osin voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö jo täyttää direktiivin vaatimukset, perusteluissa on myös artiklakohtaisesti selostettava, miten voimassa oleva lainsäädäntö täyttää nämä vaatimukset. Tämä pätee soveltuvin osin myös sellaisen EU:n asetuksen tai päätöksen kohdalla, joka sisältää täytäntöönpanoa edellyttäviä säännöksiä.
  • Täytäntöönpanon toteuttamista koskeva artiklakohtainen selvitys on tarpeen lausunnonantajia, kääntäjiä, laintarkastusta, eduskuntakäsittelyä, lainsoveltajia sekä lakikirjojen ja säädöstietokantojen toimittajia varten. Vastaavuustaulukko helpottaa komissiolle myöhemmin toimitettavan täytäntöönpanoa koskevan ilmoituksen eli notifikaation tekemistä ja komission mahdollisiin tiedusteluihin vastaamista.
  • Jos kyse ei ole direktiivin täytäntöönpanosta taikka EU:n asetuksen tai päätöksen edellyttämistä täytäntöönpanotoimista, mutta ehdotettu laki liittyy muutoin läheisesti johonkin EU-säädökseen tai perussopimuksen määräykseen, nämä liittymäkohdat on mainittava perusteluissa sekä selostettava, miten ne on otettu lakiehdotuksessa huomioon.
  • Valmistelu on tarvittaessa koordinoitava ministeriöiden välillä.

2.7 Täytäntöönpanon laiminlyönnin mahdollisista seurauksista

Komissio valvoo sitä, että jäsenvaltiot noudattavat EU-oikeutta. EU-oikeuden mahdollisissa rikkomustilanteissa komissio selvittää asiaa yleensä ensin epävirallisin selvityspyynnöin. Tiedustelut voivat koskea kansallisen lainsäädännön sisältöä ja EU-oikeuden täytäntöönpanoa tai sen soveltamista jäsenvaltioissa. Ne voivat liittyä myös EU:n tuomioistuimen tuomioiden noudattamiseen (ks. jakso 1.6).

Komission mahdolliseen tulevaan rikkomusmenettelyyn liittyvät epäviralliset selvityspyynnöt toimitetaan jäsenvaltiolle pääsääntöisesti EU Pilot -ohjelman välityksellä. Ohjelman kansallinen yhteyspiste toimii ulkoasiainministeriön oikeuspalvelun EU-tuomioistuinasioiden yksikössä. Yhteyspiste välittää komission pilottitietokannan välityksellä lähettämät selvityspyynnöt asianomaisille ministeriöille, huolehtii yhteydenpidosta komission asianomaisen pääosaston kanssa sekä toimittaa ministeriön vastauksen komissiolle.

Jos jäsenvaltion vastaus epäviralliseen tiedusteluun ei tyydytä komissiota, komissio voi aloittaa jäsenvaltiota kohtaan virallisen rikkomusmenettelyn. Tämä menettely voi edetä virallisesta huomautuksesta perusteltuun lausuntoon ja edelleen kanteen nostamiseen EU:n tuomioistuimessa. 47

Rikkomusmenettelyä on tehostettu ja nopeutettu Lissabonin sopimuksella. Komissio voi nyt aiempaa varhaisemmassa vaiheessa pyytää EU:n tuomioistuinta määräämään taloudellisia seuraamuksia jäsenvaltion maksettavaksi, jos se katsoo jäsenvaltion rikkovan EU-oikeutta.

Jos jäsenvaltio ei ole lainkaan tehnyt direktiivin edellyttämistä täytäntöönpanotoimista ilmoitusta eli notifikaatiota komissiolle tai on tehnyt vain osittaisen ilmoituksen, vaikka täytäntöönpanon määräaika on kulunut umpeen, komissio voi vaatia, että samalla kun EU:n tuomioistuin toteaa rikkomuksen se myös määrää kiinteämääräisen hyvityksen tai uhkasakon jäsenvaltion maksettavaksi. 48 Komission ei tarvitse vetää kannettaan pois, vaikka jäsenvaltio tekisi ilmoituksen täytäntöönpanotoimista tuomioistuinkäsittelyn kuluessa. Kun uhkasakko ei tällaisessa tilanteessa ole enää tarpeen, tuomioistuin voi määrätä kiinteämääräisen hyvityksen. Myös tuomioistuimen tuomion noudattamatta jättämisestä voi seurata hyvitysmaksu tai uhkasakko aiempaa nopeammassa menettelyssä. 49 Komissio on antanut tiedonannot kriteereistä, joita se noudattaa vaatimiensa seuraamusten osalta. 50 Tuomioistuimen määräämä seuraamus on maksettava (uudessa) tuomiossa määrättynä ajankohtana. Tuomioistuin voi vahvistaa ajankohdaksi tuomion antamispäivän tai sitä myöhemmän päivän.

On myös mahdollista, että täytäntöönpanoa koskeva jäsenvaltion rikkomus paljastuu ennakkoratkaisumenettelyn yhteydessä, jonka taustalla on yksityisen henkilön kansallisessa tuomioistuimessa nostama kanne. Jos EU:n tuomioistuimen tuomiosta ilmenee, että kansallinen lainsäädäntö on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa, jäsenvaltion tulee saattaa lainsäädäntönsä EU-oikeuden mukaiseksi.

Lisäksi välittömän oikeusvaikutuksen periaatteen mukaan direktiivin säännös saattaa tietyin edellytyksin tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa jäsenvaltio laiminlyö direktiivin täytäntöönpanon tai täytäntöönpano on virheellinen. Yksityinen oikeussubjekti voi tällöin vedota kansallisessa tuomioistuimessa jäsenvaltiota vastaan direktiivin säännökseen edellyttäen, että säännös on riittävän selvä ja täsmällinen sekä ehdoton ja että direktiivin täytäntöönpanolle varattu aika on päättynyt. Myös perussopimuksen määräyksellä sekä asetuksen ja päätöksen säännöksellä voi olla välitön oikeusvaikutus. On kuitenkin huomattava, että mahdollinen välitön oikeusvaikutus ei vaikuta jäsenvaltion velvoitteeseen panna EU-säädös täytäntöön.

EU-oikeutta rikkovalle jäsenvaltiolle voi syntyä myös vahingonkorvausvastuu. Yksityinen oikeussubjekti voi nostaa jäsenvaltiota vastaan tietyin edellytyksin vahingonkorvauskanteen, jos hän katsoo, että jäsenvaltion EU-oikeuden vastaisesta toiminnasta on aiheutunut hänelle vahinkoa. Kanne nostetaan kansallisessa tuomioistuimessa. Vahingonkorvausvastuun edellytykset ovat seuraavat: rikotun oikeusnormin tarkoituksena on oikeuksien antaminen yksityiselle oikeussubjektille, oikeusnormin rikkominen on riittävän ilmeinen eli selvä ja vakava sekä rikkomuksen ja vahingon välillä on välitön syy-yhteys. Se, että rikotulla oikeusnormilla on välitön oikeusvaikutus, ei sulje pois vahingonkorvausvastuun mahdollisuutta.

Alaviitteet:
  • 24 Ks. SEU 4 artiklan 3 kohta ja SEUT 291 artiklan 1 kohta.
  • 25 Ks. SEU 55 artikla.
  • 26 Ks. Ahvenanmaan asema säädösvalmistelussa ja EU-asioissa, Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 8/2012.
  • 27 Ks. apulaisoikeuskanslerin tiedote 15.3.2010.
  • 28 Ks. SEU 6 artiklan 1 kohta.
  • 29 Ks. SEUT 26 artiklan 2 kohta.
  • 30 Ks. SEUT 18 artiklan ensimmäinen kohta.
  • 31 Ks. SEUT 157 artikla.
  • 32 Ks. myös SEU 5 artiklan 4 kohta.
  • 33 Ks. SEUT 288 artiklan toinen kohta.
  • 34 Ks. SEUT 288 artiklan kolmas kohta.
  • 35 Ks. SEUT 83 artiklan 2 kohta. Lisäksi ks. neuvoston asiakirja 16542/4/09 REV 4, joka sisältää neuvoston päätelmät mallisäännöksistä, jotka ohjaavat neuvoston rikoslainsäädännöstä käymiä keskusteluja (päätelmät sisältävät muun muassa periaatteet, jotka ohjaavat rikosoikeudellisen sääntelyn käyttöä EU-lainsäädännön valmistelussa).
  • 36 Ks. PeVL 50/2006 vp.
  • 37 Ks. PeVL 5/2013 vp ja YmVm 2/2013 vp. Lisäksi ks. PeVL 50/2006 vp.
  • 38 Vrt. PeVL 50/2006 vp.
  • 39 Ks. SEUT 288 artiklan neljäs kohta.
  • 40 Ks. myös Lainkirjoittajan opas, Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 37/2013.
  • 41 Ks. perustuslain 80 §.
  • 42 Ks. perustuslain 80 §.
  • 43 Ks. perustuslain 81 §.
  • 44 Ks. perustuslain 8 §.
  • 45 Ks. PeVM 25/1994 vp.
  • 46 Ks. myös Hallituksen esitysten laatimisohjeet, Oikeusministeriön julkaisu 2004:4.
  • 47 Ks. SEUT 258 artikla
  • 48 Ks. SEUT 260 artiklan 3 kohta.
  • 49 Ks. SEUT 260 artiklan 2 kohta.
  • 50 Ks. seuraamuksia koskevat komission tiedonannot SEC(2005) 1658, SEC(2010) 923, SEC(2010) 1371, SEC(2011) 1024 ja C(2012) 6106. Komissio antaa uusia tiedonantoja, joissa se päivittää seuraamusten laskennassa käytettäviä tietoja. Tiedonannot ovat saatavilla komission kotisivulta.

3 Lakitekniikkaa

3.1 Lähtökohdat

EU-oikeuden täytäntöönpanemiseksi annettavissa kansallisissa säädöksissä noudatetaan samoja lakiteknisiä ratkaisuja kuin puhtaasti kansallisiin tarpeisiin perustuvassa lainsäädännössä.

Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä Euroopan unioni on korvannut Euroopan yhteisön, minkä vuoksi ilmaisun ”Euroopan yhteisö” (EY) asemesta kansallisessa säädöstekstissä ja hallituksen esityksen perusteluissa tulee käyttää ilmaisua ”Euroopan unioni” (EU). Tämä koskee myös yleisiä viittauksia sellaiseen lainsäädäntöön, joka voimaan tullessaan on ollut yhteisön lainsäädäntöä, ellei ole erityisiä syitä poiketa tästä. Syy poiketa on esimerkiksi viitattaessa nimeltä säädökseen, jossa edelleen esiintyy sana ”yhteisö”. 51

Viitattaessa EU:n perussopimuksiin kansallisessa säädöstekstissä tai hallituksen esityksen perusteluissa on syytä huomata, että perussopimukset sisältävät määräyksiä ja niissä ”määrätään”. Asetukset, direktiivit ja päätökset sisältävät puolestaan säännöksiä, ja niissä ”säädetään”. Ennen vuotta 1997 tehdyissä päätöksissä on kuitenkin määräyksiä ja niissä ”määrätään”. Tosin käytännössä viittaus tehdään usein tiettyyn artiklaan tai tiettyihin artikloihin.

Kun viitataan EU-oikeuden normeihin kansallisessa säädöstekstissä tai hallituksen esityksen perusteluissa, noudatetaan lähtökohtaisesti samaa viittaustekniikkaa kuin EU-säädöksissä. EU-säädösten suomenkielisissä teksteissä viittaaminen yksittäisiin artikloihin muistuttaa ranskan- ja saksankielisissä teksteissä käytettyä viittaustekniikkaa mutta poikkeaa englannin- ja ruotsinkielisissä teksteissä käytetystä tekniikasta (ks. tarkemmin jaksot 3.3.4 ja 6.3).

3.2 Viittaaminen EU:n perussopimuksiin

3.2.1 Perussopimusten nimet

Lissabonin sopimuksella muutettiin Euroopan unionista tehtyä sopimusta ja Euroopan yhteisön perustamissopimusta, jonka uudeksi nimeksi tuli sopimus Euroopan unionin toiminnasta. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen kyseisiin sopimuksiin viitataan niiden virallisilla nimillä ”sopimus Euroopan unionista” ja ”sopimus Euroopan unionin toiminnasta” (ks. myös jakso 6.1). 52

Perussopimuksen virallinen nimi kirjoitetaan kansallisessa säädöstekstissä ja hallituksen esityksen perusteluissa auki, kun sopimus mainitaan ensimmäisen kerran. Samalla voidaan ottaa käyttöön lyhytnimi ”EU-sopimus” tai ”EUT-sopimus”. Lyhytnimi otetaan käyttöön sopimukseen ensimmäisen kerran viitattaessa seuraavasti:

sopimus Euroopan unionista, jäljempänä EU-sopimus, …

sopimus Euroopan unionin toiminnasta, jäljempänä EUT-sopimus, …

Nimiä ”Rooman sopimus” ja ”Maastrichtin sopimus” ei käytetä kansallisessa säädöstekstissä. Myös hallituksen esityksen perusteluissa näiden nimien käyttö tulee rajoittaa tilanteisiin, joissa on tarpeen viitata nimenomaan kyseiseen historialliseen sopimukseen. Sen sijaan nimet ”Amsterdamin sopimus”, ”Nizzan sopimus” ja ”Lissabonin sopimus” ovat osa sopimusten virallisia nimiä, joten niitä voidaan käyttää haluttaessa painottaa, että viitataan juuri kyseiseen muutossopimukseen.

3.2.2 Perussopimusten artiklojen uudelleennumerointi

Lissabonin sopimuksella muutettiin EU-sopimusta ja EY-sopimusta (nykyistä EUT-sopimusta) rakenteellisesti ja monet näiden sopimusten artikloista numeroitiin uudelleen. Tämä liittyi osaltaan tavoitteeseen yksinkertaistaa perussopimusten tekstiä. Perussopimuksista myös kumottiin kaikki vanhentuneet tai muuten merkityksensä menettäneet määräykset.

Määräys perussopimusten artiklojen uudelleennumeroinnista sisältyy Lissabonin sopimuksen 5 artiklaan, jossa viitataan sopimuksen liitteenä oleviin vastaavuustaulukoihin. EU-sopimuksen ja EUT-sopimuksen tekstien konsolidoidut toisinnot on julkaistu EU:n virallisessa lehdessä. 53

Siitä, että EU-sopimuksessa ja EUT-sopimuksessa on artikloja, joilla on sama numero, saattaa syntyä sekaannuksia. Artikloihin viitattaessa tuleekin huolehtia siitä, että tekstistä käy selkeästi ilmi, mistä sopimuksesta kulloinkin on kyse.

EU:n tuomioistuin otti Amsterdamin sopimuksen voimaantultua perussopimusten artikloihin viittaamisen yhteydessä käyttöön lyhenteet ”EU”, ”EY”, ”HT” ja ”EA” osoittamaan, mikä sopimus on kyseessä. 54 Samankaltaista merkintätekniikkaa voidaan noudattaa soveltuvin osin myös hallituksen esitysten perusteluissa viitattaessa perussopimusten artikloihin Lissabonin sopimuksen voimaantultua. Perusteluissa voidaan ottaa käyttöön lyhenne ”SEU” tai ”SEUT” erillisellä maininnalla esimerkiksi seuraavasti: 55

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artikla, jäljempänä SEU 6 artikla, …

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 7 artikla, jäljempänä SEUT 7 artikla, …

Tällaisia lyhenteitä ei kuitenkaan saa käyttää kansallisessa säädöstekstissä.

Lähtökohtana on luonnollisesti se, että EU-sopimuksen ja EUT-sopimuksen määräyksiin viitataan säädöstekstissä ja hallituksen esityksen perusteluissa niiden voimassa olevia numeroita käyttäen. Joskus on kuitenkin tarpeen viitata määräykseen sellaisena kuin se oli ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa, esimerkiksi selostettaessa perusteluissa asiaan liittyviä aikaisempia oikeusnormeja tai oikeuskäytäntöä. Näitä tilanteita varten ei ole olemassa yleisesti vakiintuneita viittaustapoja, jotka soveltuisivat sellaisenaan kansalliseen lainvalmisteluun. 56 Perusteluissa selostetaan vapaamuotoisesti, mikä on vanhan määräyksen suhde nykyiseen määräykseen. Kyse voi olla esimerkiksi seuraavista tapauksista:

  • uudelleennumeroidusta määräyksestä,
  • asiallisesti muutetusta ja uudelleennumeroidusta määräyksestä,
  • määräyksestä, joka on kumottu, tai
  • määräyksestä, joka on kumottu ja korvattu toisella määräyksellä.

3.2.3 Liittymissopimus ja liittymisasiakirja

Puhuttaessa EU-jäsenyyden Suomelle aiheuttamista velvoitteista yleisesti ei ole tarpeen viitata Suomen liittymissopimukseen tai siitä aiheutuviin velvoitteisiin, vaan siihen, että Suomi on EU:n jäsen ja siten velvollinen noudattamaan EU:n koko lainsäädäntöä. Jos kuitenkin liittymissopimukseen olisi tarpeen nimenomaisesti viitata, otetaan huomioon seuraava.

Suomen EU:hun liittymistä koskevan sopimuksen virallinen nimi on niin pitkä, 57 että siitä käytetään säädöstekstissä ja hallituksen esityksen perusteluissa lyhennettyä nimeä seuraavasti (ks. myös jaksot 6.1 ja 6.2):

Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehty sopimus.

Tarpeen vaatiessa myös tämän lyhennetyn nimen sijasta voidaan käyttää lyhytnimeä seuraavasti:

Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehty sopimus, jäljempänä liittymissopimus, …

Lyhytnimeä ”EU-jäsenyyssopimus” tai ”jäsenyyssopimus” ei käytetä.

Liittymissopimukseen sisältyy vain muutama artikla. Varsinaiset liittymisehdot ja uusien valtioiden liittymisen vuoksi tehtävät mukautukset perussopimuksiin sisältyvät sen sijaan liittymissopimukseen liitettyyn asiakirjaan eli liittymisasiakirjaan. Liittymissopimuksen varsinainen asiasisältö löytyy siten liittymisasiakirjan artikloista. Näihin artikloihin viitataan seuraavalla tavalla:

Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehtyyn sopimukseen liittyvän asiakirjan, jäljempänä liittymisasiakirja, 24 artiklan mukaan…

3.3 Viittaaminen EU-säädöksiin  58

3.3.1 EU-säädösten ja muiden EU-instrumenttien nimet

EU-säädösten nimistä käy säädöksen asiasisällön lisäksi ilmi säädöksen antanut toimielin (toimielimet), säädöstyyppi ja säädöksen antamispäivä. Nimeen kuuluu yleensä myös säädöksen tunnus, joka muodostuu säädöksen juoksevasta numerosta, vuosiluvusta ja säädöksen oikeusperustana olevan perussopimuksen tai sen osan tunnuksesta. Eri säädöstyyppien nimissä tietojen esittämisjärjestys poikkeaa jonkin verran toisistaan. Kansallisessa lainvalmistelussa voidaan joutua viittaamaan säädösten lisäksi myös muunlaisiin instrumentteihin (ks. jakso 1.3.4). Niiden nimet muodostetaan soveltuvin osin samoja sääntöjä noudattaen kuin säädösten nimet.

Asetusten, direktiivien ja päätösten nimissä olevien päivämäärien kohdalla suomenkielisessä tekstissä todetaan, että kyseinen säädös on ”annettu”. Päätösten osalta 30.11.2009 asti todettiin, että ne on ”tehty”. EU:n muut instrumentit ”annetaan” tai ”hyväksytään” taikka niiden todetaan olevan ”siltä ja siltä päivältä”.

3.3.2 Viittaaminen koko EU-säädökseen

Viitattaessa kansallisessa säädöstekstissä ja hallituksen esityksen perusteluissa EU-säädöksiin niiden nimiä pääsääntöisesti lyhennetään. Säädöksen antamispäivämäärä jätetään yleensä pois. Tarpeen ei ole lähtökohtaisesti myöskään mainita, että kyseessä on nimenomaan EU:n neuvoston tai Euroopan komission antama säädös, vaan useimmiten pelkkä ”neuvosto” tai ”komissio” riittää. Tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä annettujen säädösten kohdalla käytetään ilmaisua ”Euroopan parlamentin ja neuvoston…”.

Yleensä EU-säädöksiin viitataan tekniikalla ”aiheesta x annettu säädös”. Siinä tapauksessa säädöksen tunnus numeroineen kirjoitetaan nimiketekstin jälkeen riippumatta siitä, mistä säädöksestä on kyse. Säädöksen tunnus numeroineen mainitaan viitattaessa myös sellaisiin säädöksiin, joiden osalta tunnus ei sisälly itse nimeen.

Esimerkkejä:

tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/92/EU,

kansalaisaloitteesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 211/2011,

neuvoston työjärjestyksen hyväksymisestä tehty neuvoston päätös 2009/937/EU.

Kansallisissa säädösteksteissä ja hallituksen esitysten perusteluissa voidaan käyttää EU-säädösten lyhytnimeä. Lyhytnimen käyttäminen on suositeltavaa, kun säädöksen nimi on pitkä ja säädökseen viitataan useita kertoja. Edellytyksenä on, että nimi kirjoitetaan edellä esitetyllä tavalla, kun se mainitaan ensimmäisen kerran, ja samalla mainitaan, mitä lyhytnimeä tullaan käyttämään.

Esimerkkejä:

palveluista sisämarkkinoilla annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/123/EY, jäljempänä palveludirektiivi, …

yleisestä tuoteturvallisuudesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/95/EY, jäljempänä tuoteturvallisuusdirektiivi, …

3.3.3 Viittaaminen EU-säädöksen tunnukseen

Pääsääntö on, että EU-säädöksiin ei tulisi viitata pelkästään niiden tunnuksella, varsinkaan juoksevassa tekstissä. Joskus kuitenkin viittaus, joka sisältää säädöksen tunnuksen lisäksi säädöstyypin ja säädöksen antajan, voi kuitenkin olla perusteltua, kuten taulukoissa ja alaviitteissä.

Esimerkkejä:

Euroopan parlamentin ja neuvoston päätös N:o 477/2010/EU,

komission asetus (EU) N:o 234/2010,

neuvoston direktiivi 2010/23/EU.

3.3.4 Artiklakohtaiset viittaukset

Viitattaessa EU-säädösten eri osiin on oltava tarkkana, koska viittaustavat eri kielissä vaihtelevat (ks. myös jakso 6.3). Artikloihin viitataan seuraavasti:

2 artikla,
2–4 artikla,
2, 4 ja 6 artikla.

Viittauksissa artiklan osiin on kiinnitettävä huomiota siihen, että niitä kutsutaan kohdiksi, alakohdiksi (ei kappaleiksi), luetelmakohdiksi ja virkkeiksi. Artiklassa voi olla myös johdantolause tai -kappale.

Kohta voi olla numeroitu tai numeroimaton. Alakohta voi olla numeroitu, numeroimaton tai kirjaimella merkitty. Kun kohta tai alakohta on numeroimaton, siihen viitataan kirjaimin ilmaistuna järjestyslukuna. Seuraavassa on esimerkkejä viittauksesta kohtaan ja alakohtaan:

7 artiklan 2 kohta,
7 artiklan 2 ja 3 kohta,
7 artiklan 2 kohdan kolmas alakohta,
7 artiklan neljännen kohdan toinen virke,
7 artiklan 5 kohdan a alakohta.

Luetelmakohta on luetelmaviivalla (”ranskalaisella viivalla”) alkava artiklan osa. Siihen viitataan kirjaimin ilmaistuna järjestyslukuna seuraavasti:

7 artiklan 2 kohdan kolmas luetelmakohta.

Esimerkki EU-säädöksen rakenteesta

1 artikla
1 artiklan 1 kohta1. Tämän direktiivin säännösten tarkoituksena on varmistaa, että markkinoille saatettavat tuotteet ovat turvallisia.
1 artiklan 2 kohdan
 ensimmäinen alakohta2. Tämän direktiivin säännöksiä sovelletaan, jos yhteisön lainsäädännössä ei ole kyseisten tuotteiden turvallisuutta koskevia erityissäännöksiä.
1 artiklan 2 kohdan toinen alakohtaErityisesti silloin, kun yhteisön lainsäädännön erityissäännökset sisältävät niiden tarkoittamia tuotteita koskevia turvallisuusmääräyksiä, tämän direktiivin 2–4 artiklan säännöksiä ei missään olosuhteissa sovelleta kyseisiin tuotteisiin.
1 artiklan 2 kohdan kolmas alakohtaJos yhteisön lainsäädännön erityissäännöksissä on ainoastaan tiettyjä kyseisten tuotteiden turvallisuuteen tai niiden aiheuttamaan vaaraan liittyviä seikkoja koskevia säännöksiä, kyseisiä säännöksiä sovelletaan tällaisiin tuotteiden turvallisuutta tai niiden aiheuttamaa vaaraa koskeviin seikkoihin.
2 artikla
2 artiklan ensimmäinen kohtaJäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan ennen 1 päivää tammikuuta 1992. Niiden on ilmoitettava tästä komissiolle viipymättä.
2 artiklan toinen kohtaNäissä jäsenvaltioiden antamissa säädöksissä on viitattava tähän direktiiviin tai niitä virallisesti julkaistaessa niihin on liitettävä viittaus tähän direktiiviin. Jäsenvaltioiden on säädettävä siitä, miten viittaukset tehdään.
6 artikla
6 artiklan johdantolauseKomissio seuraa zoonoositilanteen kehitystä yhteisössä erityisesti 5 ja 8 artiklan mukaisesti kerättyjen tietojen perusteella, ja:
6 artiklan a alakohtaa) toteuttaa erityistutkimuksia erityisesti zoonoosien aiheuttajien, taudinmääritysmenetelmien ja valvontatoimenpiteiden aiheuttamien vaarojen arvioimiseksi, yhteistyössä toimivaltaisten kansallisten laboratorioiden, 13 artiklassa tarkoitettujen yhteisön vertailulaboratorioiden ja päätöksellä 81/651/ETY perustetun eläinlääkintäalan tiedekomitean kanssa;
6 artiklan b alakohtab) määrittää 16 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen näytteiden keräys- ja tutkimusmenetelmät 3 artiklan 2 ja 3 kohdassa tarkoitetuissa hyväksytyissä kansallisissa laboratorioissa, ja salmonellan kohdalla tämä on tehtävä ennen 17 artiklassa vahvistettua määräpäivää;
6 artiklan c alakohtac) määrittelee zoonoosien torjuntaa koskevien toimenpiteiden suuntaviivat.

3.4 Viittaaminen EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön  59

Viitattaessa hallituksen esityksen perusteluissa EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön esityksestä tulisi käydä ilmi ratkaisun antanut tuomioistuin, asian numero, osapuolet ja julkaisutiedot.

EU:n tuomioistuimen ratkaisu voi olla unionin tuomioistuimen, unionin yleisen tuomioistuimen tai jonkin erityistuomioistuimen antama. Tällä hetkellä EU:ssa on vain yksi erityistuomioistuin, virkamiestuomioistuin.

Viittaukset liittyvät tavallisesti EU:n tuomioistuimen antamiin tuomioihin EU:n perussopimusten tai EU-säädösten tulkintaa koskevissa asioissa. Tuomioistuimen ratkaisu voi olla myös asiassa annettu määräys. Asianumeron alussa olevat tunnukset ”C” ja ”T” ovat olleet käytössä vuodesta 1989, jolloin unionin yleinen tuomioistuin (silloinen nimi yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin) perustettiin. Tunnus ”C” tarkoittaa unionin tuomioistuimessa (aikaisempi nimi yhteisöjen tuomioistuin, ranskaksi ”Cour de justice”) käsiteltyä asiaa (esimerkiksi asia C-50/05). Vastaavasti tunnus ”T” tarkoittaa unionin yleisessä tuomioistuimessa (ranskaksi ”Tribunal”) käsiteltyä asiaa (esimerkiksi asia T-1/92). Asiat voidaan myös yhdistää käsittelyä ja tuomion antamista varten, jolloin puhutaan ”yhdistetyistä asioista”. Tunnus ”F” on ollut puolestaan käytössä vuodesta 2005, jolloin virkamiestuomioistuin (ranskaksi ”Tribunal de la fonction publique”) perustettiin, ja se tarkoittaa tuossa tuomioistuimessa käsiteltyä asiaa (esimerkiksi asia F-30/09).

Asianumeron jälkeen oleva tunnus ”P” tarkoittaa, että kyse on asiasta, jossa unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta on valitettu unionin tuomioistuimeen (esimerkiksi asia C-401/09 P). Tunnus ”R” tarkoittaa asiaa, jossa kyse on välitoimimääräyksen antamisesta (esimerkiksi asia T-87/11 R). Tunnus ”PPU” kuvaa puolestaan ennakkoratkaisuasian käsittelyä kiireellisessä menettelyssä vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella (esimerkiksi asia C-491/10 PPU).

Kyseessä voi olla myös unionin tuomioistuimen SEUT 218 artiklan nojalla antama lausunto suunnitellun ulkosopimuksen yhteensopivuudesta EU-oikeuden kanssa. Tässä tapauksessa asiakirjaan ei viitata asiana vaan lausuntona. Lausunnot on numeroitu itsenäisesti kunkin kalenterivuoden alusta (esimerkiksi lausunto 1/09).

Kantajan tai vastaajan nimeä ei hallituksen esityksen perusteluissa kursivoida. Toimielinten nimet kirjoitetaan aina pienellä (ks. alla esitetyt esimerkit).

Suurin osa EU:n tuomioistuimen ratkaisuista julkaistaan kaikilla EU:n virallisilla kielillä painetussa muodossa oikeustapauskokoelmassa noin vuoden kuluessa ratkaisun antamisesta (ks. myös jakso 5.4). Oikeustapauskokoelmaa on julkaistu suomen kielellä tammikuusta 1995 lähtien, ja siitä alkaen annettujen ratkaisujen osalta olisi viitattava suomenkieliseen oikeustapauskokoelmaan (esimerkiksi Kok. 1995, s. I-102). Ruotsinkielisessä tekstissä viittaus tulisi tehdä vastaavasti ruotsinkieliseen oikeustapauskokoelmaan. Ennen vuotta 1995 annettujen ratkaisujen osalta voidaan viitata suomenkieliseen erityispainokseen (Kok. Ep. sekä niteen ja sivun numero) tai vastaavaan ruotsinkieliseen erityispainokseen, joka sisältää tärkeimmät vanhat ratkaisut, taikka englannin- tai ranskankieliseen oikeustapauskokoelmaan (ECR tai Rec.). Jos viitattua ratkaisua ei ole vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa, viittauksessa on mainittava ratkaisun antopäivä (esimerkiksi ”tuomio annettu 7.11.2013, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa”).

Lisäksi ratkaisut ovat saatavissa verkossa EU:n tuomioistuimen kotisivulta.

Viittaukset tulisi kirjoittaa seuraavia esimerkkejä soveltuvin osin noudattaen.

Unionin tuomioistuimen (aikaisempi nimi yhteisöjen tuomioistuin) asiat:

asia C-23/13, komissio v. Ranska, tuomio annettu 7.11.2013, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa,

asia C-127/95, Norbrook Laboratories, Kok. 1998, s. I-1531,

lausunto 1/91, Euroopan talousalue, ECR 1991, s. I-6079,

asia 24/68, komissio v. Italia, Kok. Ep. I, s. 387,

asia 26/62, Van Gend en Loos, Rec. 1963, s. 1.

Unionin yleisen tuomioistuimen (aikaisempi nimi yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin) asiat:

asia T-456/11, International Cadmium Association ym.  v. komissio, tuomio annettu 14.11.2013, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa,

asia T-22/97, Kesko v. komissio, Kok. 1999, s. II-3775,

asia T-584/93, Roujansky v. neuvosto, ECR 1994, s. II-585.

3.5 Viittaaminen EU-säädöksiin säädösten julkaisemisen yhteydessä

Direktiivien loppusäännöksiin sisältyy artikla, jossa jäsenvaltiot velvoitetaan viittaamaan direktiiviin sen täytäntöönpanoa koskevassa kansallisessa säädöksessä tai sen julkaisemisen yhteydessä.  Suomessa viittaus tehdään täytäntöönpanosäädöksen julkaisemisen yhteydessä.

Viittaamisesta EU-säädöksiin kansallisten säädösten tai määräysten julkaisemisen yhteydessä säädetään viittausmerkinnöistä Suomen säädöskokoelmassa annetussa oikeusministeriön asetuksessa (1198/2010), jäljempänä viittausmerkintäasetus, sekä ministeriöiden ja valtion muiden viranomaisten määräyskokoelmista annetussa valtioneuvoston asetuksessa (259/2000). Viittauksen tarkoituksena on informoida lainsoveltajia kansallisen säädöksen tai määräyksen ja EU-säädöksen välisestä kytkennästä.

Viittausmerkintäasetuksen 2 § kuuluu seuraavasti:

Kun säädös sisältää säännöksiä Euroopan unionin direktiivin täytäntöönpanosta, säädöskokoelmaan tehdään säädöksen kohdalle kyseiseen direktiiviin viittaava merkintä. Annettaessa unionin asetuksessa tai päätöksessä edellytettyjä tarkempia säännöksiä säädöksen kohdalle tehdään kyseiseen unionin säädökseen viittaava merkintä.

Säädöskokoelmaan tehdään 1 momentissa tarkoitettu viittausmerkintä myös säädöskokoelmassa julkaistavan viranomaisen määräyksen kohdalle.

Ministeriöiden ja valtion muiden viranomaisten määräyskokoelmista annetun valtioneuvoston asetuksen 4 §:ssä on säännökset niiden viranomaisten määräysten osalta, joita ei julkaista säädöskokoelmassa.

Viittausten yksityiskohtaisista merkintätavoista säädetään viittausmerkintäasetuksen 3-5 §:ssä. Säädöskokoelmassa viittaus tehdään pääsääntöisesti viittausmerkintäasetuksen 1 §:ssä tarkoitettujen viittausten alle. Lakien yhteydessä tällaisia viittauksia ovat esimerkiksi asiaa koskevan hallituksen esityksen numero ja eduskunnan valiokunnan mietinnön numero. Viittaus tehdään edellä mainitulla tavalla säädöksen etusivulle silloin, kun kyseessä on puhdas direktiivin täytäntöönpanosäädös. Jos kansalliseen säädökseen sisältyy ainoastaan yksittäisiä viittauksia EU-säädökseen, esimerkiksi kun siinä annetaan yksittäisiä EU-säädöstä täydentäviä säännöksiä, viittaus voidaan tehdä niiden pykälien yhteyteen, joissa EU-säädös mainitaan. Tällaiset pykälät merkitään yläindeksillä, joka kirjoitetaan kyseisten pykälien pykälämerkin perään ilman välilyöntiä. Jos tällaisia pykäliä on vain yksi, yläindeksiksi kirjoitetaan asteriski. Jos niitä on useita, yläindeksit numeroidaan juoksevasti. Viittaukset otetaan niiden sivujen alareunaan, joilla yläindeksit ovat. Säädös- tai määräyskokoelmassa julkaistavassa määräyksessä viittaus kirjoitetaan noudattaen soveltuvin osin edellä todettua.

Viittauksessa on oltava EU-säädöksen antaneen toimielimen, säädöksen tyypin ja tunnuksen sekä säädöksen tunnisteen lisäksi sen EU:n virallisen lehden numero, jossa säädös on julkaistu, ja muut julkaisutiedot (julkaisemispäivä ja sen sivun numero, jolta säädös alkaa). Nämä tiedot helpottavat säädöksen löytämistä. Viittausmerkintäasetuksen lopussa on viittausta koskevia malleja.

Alaviitteet:

4 Lainvalmisteluun liittyvät ilmoitusvelvoitteet (notifiointivelvoitteet)

4.1 EU-lainsäädännön täytäntöönpanoon liittyvät ilmoitusvelvoitteet

4.1.1 Direktiivin täytäntöönpanosta ilmoittaminen

Jäsenvaltion toteutettua direktiivin edellyttämät täytäntöönpanotoimenpiteet sen on ilmoitettava eli notifioitava niistä komissiolle. Direktiivissä säädetään määräajasta, jonka kuluessa täytäntöönpano tulee toteuttaa, sekä velvollisuudesta ilmoittaa täytäntöönpanosta komissiolle.

Esimerkki:

1 Jäsenvaltioiden on toteutettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät toimenpiteet 24 kuukauden kuluessa sen tiedoksi antamisesta (alaviite päivään, jolloin tiedoksianto on toimitettu). Niiden on ilmoitettava tästä komissiolle viipymättä.
2 Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että niiden tässä direktiivissä tarkoitetuista kysymyksistä antamat keskeiset kansalliset säännökset toimitetaan komissiolle kirjallisina.

Täytäntöönpanoilmoitus tulee tehdä direktiivissä asetetussa määräajassa. Pääsääntönä on, että kaikki direktiivin täytäntöönpanoa koskevat kansalliset täytäntöönpanotoimet ilmoitetaan komissiolle yhdellä kertaa. Jos täytäntöönpanon määräaika kuitenkin lähestyy ja täytäntöönpano on edelleen kesken, notifiointi tehdään siltä osin kuin täytäntöönpano on saatu päätökseen. Täytäntöönpanon ollessa kesken komissiolle ilmoitetaan, miltä osin täytäntöönpano on toteutettu ja miltä osin sitä tullaan täydentämään. Jos ilmoitus jää osittaiseksi, on ilmoitusta täydennettävä heti, kun täytäntöönpano on saatu päätökseen.

Jos ilmoitusta ei anneta määräajassa, komissio voi aloittaa jäsenvaltiota vastaan rikkomusmenettelyn ja saattaa asian EU:n tuomioistuimen käsiteltäväksi. Silloin, kun on kyse täytäntöönpanon ilmoittamisen laiminlyöntiä koskevasta kanteesta, komissio voi vaatia kanteen nostamisen yhteydessä kiinteämääräisen hyvityksen tai uhkasakon määräämistä jäsenvaltion maksettavaksi (ks. myös jakso 2.7). 60

Direktiiveihin liittyvät täytäntöönpanoilmoitukset tehdään asianomaisissa ministeriöissä. Yleisin tapa tehdä täytäntöönpanoilmoitus on täyttää ilmoitus EUTORI-järjestelmässä, jossa se jakautuu asiasanalla ”lainsäädäntönotifikaatio” ulkoasiainministeriön oikeuspalvelun EU-tuomioistuinasioiden yksikköön. Yksikössä on komission notifiointiohjelman pääkäyttäjä, joka poimii EUTORIin laaditusta täytäntöönpanoilmoituksesta tarvittavat tiedot ja tallentaa ne komission notifiointiohjelmaan. Pääkäyttäjä tallentaa komission notifiointiohjelmaan myös annetut säädökset sekä mahdolliset muut täytäntöönpanoa koskevat asiakirjat (muun muassa vastaavuustaulukon) sähköisessä muodossa. Ministeriöillä on halutessaan mahdollisuus laatia täytäntöönpanoilmoitukset myös suoraan komission notifiointiohjelmaan. Jos ministeriö on laatinut ilmoituksen suoraan tuohon ohjelmaan, ulkoasiainministeriön pääkäyttäjä tekee sitä koskevan teknisen tarkastuksen sekä hyväksyy ilmoituksen ja lähettää sen ohjelman kautta komissiolle.

Ministeriön tulee ilmoittaa täytäntöönpanoilmoituksessa, onko notifioitava lainsäädäntö voimassa myös Ahvenanmaan maakunnassa. Jos täytäntöönpano tapahtuu valtakunnan osalta ennen kuin säädös on pantu täytäntöön Ahvenanmaan maakunnassa, ministeriön laatimassa ilmoituksessa mainitaan, että ilmoitusta täydennetään myöhemmin maakunnan osalta. Ahvenanmaan maakunnan toimivaltaan kuuluvien asioiden osalta maakunnan hallitus vastaa täytäntöönpanoilmoitusten laatimisesta. Maakunnan hallitus toimittaa omat ilmoituksensa ulkoasiainministeriön pääkäyttäjälle, joka kirjaa ilmoituksen tiedot komission järjestelmään.

Ulkoasiainministeriö on antanut ohjeet täytäntöönpanotoimenpiteiden ilmoittamisesta: Unionin lainsäädännön täytäntöönpanoa koskevista toimista ilmoittaminen (lainsäädäntönotifikaatiot), ulkoasiainministeriön muistio 19.2.2014 (Senaattori).

4.1.2 Asetusta koskevat ilmoitukset

EU-asetukset ovat sellaisenaan voimassa, eivätkä ne yleensä edellytä jäsenvaltion täytäntöönpanotoimia. Asetus voi kuitenkin sisältää jäsenvaltion toimenpiteitä edellyttäviä säännöksiä ja velvollisuuden ilmoittaa komissiolle toteutetuista toimenpiteistä. Asetuksia koskevat ilmoitukset komissiolle laaditaan toimivaltaisissa ministeriöissä. Ahvenanmaan maakunnan hallitus huolehtii ilmoituksesta omalta osaltaan.

Ministeriön ja Ahvenanmaan maakunnan hallituksen tulee toimittaa asetuksen edellyttämiä toimenpiteitä koskeva ilmoitus suoraan Brysselissä sijaitsevaan Suomen pysyvään edustustoon (EUE), joka toimittaa ilmoituksen edelleen komissiolle.

Edellä mainituissa ulkoasiainministeriön ohjeissa, jotka koskevat täytäntöönpanotoimenpiteiden ilmoittamista, käsitellään asiaa myös asetusten osalta.

4.1.3 Muita ilmoituksia

On olemassa myös muita EU-lainsäädännön täytäntöönpanoon liittyviä ilmoitusvelvoitteita kuin edellä tarkastellut. Viitatuissa ulkoasiainministeriön ohjeissa tarkastellaan myös näitä muita tilanteita.

4.2 Lainvalmisteluun liittyvät muut ilmoitusvelvoitteet

4.2.1 Teknisiä määräyksiä koskevat ilmoitukset

Teknisten määräysten ilmoitusmenettely perustuu teknisiä standardeja ja määräyksiä ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevia määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 98/34/EY.

Jäsenvaltioilla on direktiivin mukaan velvollisuus ilmoittaa teknisiä määräyksiä sisältävistä tuotteita ja tietoyhteiskunnan palveluja koskevista uusista kansallisista lainsäädäntöluonnoksista etukäteen komissiolle ja muille jäsenvaltioille. Komissiolla ja muilla jäsenvaltioilla on tämän jälkeen mahdollisuus esittää huomionsa luonnoksen sisällöstä. Tietojenvaihtomenettelyn tavoitteena on taata kansallisen säädösvalmistelun avoimuus sekä estää tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden esteiden syntyminen etukäteen.

Direktiivi muutoksineen on Suomessa pantu täytäntöön teknisiä määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä annetulla valtioneuvoston päätöksellä (802/1999). Työ- ja elinkeinoministeriö vastaa direktiivin täytäntöönpanosta Suomessa.

Ilmoitusvelvollisuus koskee teollisuus- ja maataloustuotteita sekä tietoyhteiskunnan palveluja koskevia harmonisoimattomia kansallisia säädöksiä tai viranomaismääräyksiä. Ilmoitusvelvollisuus koskee EU:n sekundäärilainsäädännön täytäntöönpanemiseksi tarvittavia toimenpiteitä vain siltä osin kuin niissä asetetaan kansallisia lisävaatimuksia (tämä tulee kyseeseen vähimmäisharmonisoinnin yhteydessä).

Ilmoitus tulee toimittaa työ- ja elinkeinoministeriöön (maaraykset.tekniset@tem.fi), joka toimittaa sen komissioon. Kun komissio on vastaanottanut ilmoituksen, se ilmoittaa kolmen kuukauden määräajasta, jonka aikana säädöstä tai määräystä ei saa antaa.

Direktiivin 98/34/EY mukaiseen ilmoitukseen voidaan sisällyttää myös EU:n muun lainsäädännön mukainen ilmoitus. Tätä niin sanottua yhden luukun periaatetta voidaan hyödyntää myös, kun täytetään palveluista sisämarkkinoilla annetun direktiivin 2006/123/EY (palveludirektiivi) mukaista ilmoitusvelvollisuutta.

Ilmoitusvelvollisuus ja siihen liittyvät määräajat ovat velvoittavia, ja niiden noudattamatta jättäminen voi johtaa siihen, että komissio aloittaa rikkomusmenettelyn jäsenvaltiota vastaan. 61 Ilmoitusvelvollisuuden noudattamisen merkitystä korostaa EU:n tuomioistuimen asiassa C-194/94, CIA Security International, antama tuomio. Tuomioistuin totesi siinä, että kansalliset tuomioistuimet eivät saa soveltaa sellaisia kansallisia määräyksiä, jotka on saatettu voimaan ilmoitusvelvollisuutta rikkoen.

Yksityiskohtaista tietoa ilmoitusmenettelystä on saatavissa työ- ja elinkeinoministeriön sivulta EU:n ilmoitusmenettely. Työ- ja elinkeinoministeriön sivulta löytyy tietoa myös Maailman kauppajärjestö WTO:n ilmoitusmenettelystä. Lisätietoja menettelystä saa myös komission sivulta.

4.2.2 Muita ilmoituksia

Komissiolla on toimivalta arvioida esimerkiksi valtiontukien soveltuvuus sisämarkkinoille. Kun kyseessä on valtiontukiin liittyvä säädöshanke, suunnitelma yritykselle myönnettävästä valtiontuesta pitää pääsääntöisesti notifioida komissiolle. 62 Valtiontukien ilmoitusmenettelyä koordinoi työ- ja elinkeinoministeriössä työelämä- ja markkinaosasto. Valtiontuki-ilmoitusten käsittely kestää komissiossa yleensä yli kuusi kuukautta, ja siksi on tärkeää, että työ- ja elinkeinoministeriöön ollaan yhteydessä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa säädöstä valmisteltaessa. Lisätietoa on saatavissa työ- ja elinkeinoministeriön sivulta EU:n valtiontukisääntely.

Siinä tapauksessa, että EU-tasolla toteutetun yhdenmukaistamistoimenpiteen jälkeen jäsenvaltio pitää tärkeistä SEUT 36 artiklassa tarkoitetuista syistä (muun muassa ihmisten tai eläinten terveyden suojelu) taikka ympäristön tai työympäristön suojelua koskevista syistä tarpeellisena pitää voimassa kansalliset säännöksensä tai määräyksensä, jäsenvaltion on annettava ne perusteineen tiedoksi komissiolle. Jos yhdenmukaistamistoimenpiteen toteuttamisen jälkeen jäsenvaltio lisäksi pitää tarpeellisena ottaa käyttöön uuteen, ympäristönsuojelua tai työympäristön suojelua koskevaan tieteelliseen näyttöön perustuvia säännöksiä tai määräyksiä omien erityisongelmiensa vuoksi, jotka ovat ilmenneet yhdenmukaistamistoimenpiteen toteuttamisen jälkeen, jäsenvaltion tulee antaa suunnitellut säännökset tai määräykset perusteineen tiedoksi komissiolle. Komission tulee tehdä tiedoksiannettujen säännösten tai määräysten hyväksymistä tai hylkäämistä koskeva päätös kuuden kuukauden kuluessa tiedoksiannosta. Komission päätös perustuu sen arvioon säännösten tai määräysten sopivuudesta EU:n toiminnan ja periaatteiden kanssa. 63

Jos kyse on kuluttajansuojaa tai ympäristöä koskevasta vähimmäisdirektiivistä ja jäsenvaltio haluaa pitää voimassa tai toteuttaa direktiiviä tiukempaa kansallista sääntelyä, sen on ilmoitettava sääntelystä komissiolle. Sääntelyn tulee olla sopusoinnussa perussopimusten kanssa. 64

Alaviitteet:
  • 60 Ks. SEUT 260 artiklan 3 kohta.
  • 61 Ks. SEUT 258 artikla.
  • 62 Ks. SEUT 108 artiklan 3 kohta.
  • 63 Ks. SEUT 114 artiklan 4–6 kohta ja siinä viitattu 36 artikla.
  • 64 Ks. SEUT 169 artiklan 4 kohta ja 193 artikla.

5 Lainvalmistelussa tarvittavan EU-tiedon lähteitä

5.1 EU-lainsäädännön viralliset lähteet

EU-lainsäädännön virallinen lähde on EU:n virallinen lehti (EUVL), jossa julkaistaan EU:n toimielinten antamat säädökset. Ainoastaan EUVL:ssä julkaistut tekstit ovat todistusvoimaisia.  EUVL:n sähköinen versio on ollut 1.7.2013 alkaen todistusvoimainen. EUVL:n L-sarjassa julkaistaan säädökset eli kaikki asetukset ja direktiivit sekä osa päätöksistä, kuten myös osa suosituksista ja lausunnoista. Lehden C-sarja on tiedonantoja ja ilmoituksia varten. Siinä julkaistaan muun muassa EU:n 
tuomioistuimen antamien tuomioiden tiivistelmiä, komission lainsäädäntö
ehdotuksia sekä komiteoiden lausuntoja. Lehden sähköisenä julkaistava 
S-sarja eli TED-verkkosivusto sisältää julkisia hankintoja koskevia ilmoituksia.

Virallisen lehden alasarja CA (esimerkiksi C019A), joka julkaistaan samana päivänä samalla numerolla kuin C-sarja, sisältää muun muassa kiinnostuksenilmaisupyyntöjä ja työpaikkailmoituksia. CA-sarjan lehdet voivat ilmestyä yhdellä, usealla tai kaikilla virallisilla kielillä.

Uusi alasarja, LI ja CI,otettiin käyttöön 1.1.2016. Se antaa joustavuutta tilanteisiin, joissa virallisen lehden suunniteltu sisältö muuttuu tai yksittäinen säädös halutaan julkaista pikamenettelyllä. Ensimmäisen kerran tätä mahdollisuutta käytettiin 16.1.2016 (L011I, C015I).

Vuosina 1952–1994 eli ennen Suomen liittymistä EU:hun annetut säädökset, jotka olivat voimassa liittymishetkellä, on julkaistu suomeksi ja ruotsiksi EUVL:n erityispainoksessa vuonna 1994.

EUVL on luettavissa sähköisesti EUR-Lex-portaalissa, jossa on saatavissa EU-säädösten koko teksti (ks. myös jakso 5.2). Myös erityispainosten sisältämät säädökset löytyvät EUR-Lexistä. EUVL ilmestyy kaikilla EU:n virallisilla kielillä, ja myös EUR-Lex sisältää kaikki kieliversiot.

EU-säädöksiä ei Suomessa julkaista kansallisissa virallisjulkaisuissa. Suomessa vuosittain ilmestyvät Talentum Media Oy:n Suomen laki -teossarja ja Edita Publishing Oy:n Lakikirja sekä vastaavat tietokannat Suomenlaki.com ja Edilex.fi sisältävät kansallisen lainsäädännön lisäksi EU-säädöksiä. EU-säädökset on sijoitettu samaa aihepiiriä koskevien kansallisten säädösten jälkeen.

5.2 EU:n toimielinten asiakirjat ja tietokannat

EUR-Lex-portaalissa ovat keskitetysti saatavilla EU:n virallinen lehti, EU:n perussopimukset, EU:n lainsäädäntö, valmistelevat asiakirjat (muun muassa säädösehdotukset), EU:n tekemät kansainväliset sopimukset, Euroopan parlamentin kirjalliset kysymykset sekä EU:n tuomioistuimen oikeustapaukset (vuodesta 1954 alkaen). EUR-Lex-portaali sisältää kaikki aiempaan Celex-tietokantaan sisältyneet oikeudelliset tekstit sekä EU:n tuomioistuimen CURIA-sivuston tekstit. Siinä on myös linkkejä EU:n toimielinten ja jäsenvaltioiden lainsäädäntötietokantoihin (toimielinten osalta muun muassa PreLex ja OEIL, ks. jäljempänä). EUR-Lexiin on myös kirjattu direktiivin täytäntöönpanoa koskevia tietoja jäsenvaltioittain direktiivin bibliografisiin tietoihin. Kaikkien direktiivien osalta näitä tietoja ei kuitenkaan löydy, ja myös tietojen kattavuus vaihtelee valtioittain.

EUR-Lexiin sisältyy voimassa olevan EU-lainsäädännön luettelo, jossa sää
dökset luetellaan asiakokonaisuuksittain. Lisäksi EUR-Lexissä on ajan tasalle toimitettujen (konsolidoitujen) säädösten kokoelma, joka sisältää yli 18 000 säädöksen tekstit.

EU:n portaalissa on linkki EU:n toimielinten ja elinten asiakirjarekistereihin. Samalta sivulta pääsee myös komission valkoisten ja vihreiden kirjojen luetteloon, joka on kattavampi kuin EUR-Lexissä saatavilla oleva kokoelma.

Euroopan parlamentin asiakirjarekisteri sisältää asiakirjoja ja asiakirjaviitteitä 3.12.2001 alkaen. Neuvoston asiakirjarekisteri sisältää kaikkien asiakirjojen osalta asiakirjan viitetiedot sekä asiakirjan koko tekstin siltä osin kuin asiakirja on julkistettu joko avoimuutta koskevien neuvoston säännösten perusteella tai neuvostolle esitetyn pyynnön johdosta. Komission asiakirjarekisteri sisältää komission laatimia asiakirjoja ja asiakirjaviitteitä 1.1.2001 alkaen. Tietokannassa on pääasiassa lainsäädäntöasiakirjoja, kuten komission säädösehdotuksia ja niiden valmisteluun liittyviä asiakirjoja 
(KOM-, K-, SEK-, COM- ja C-asiakirjoja). Komission komiteamenettelyrekisteri sisältää 1.1.2003 alkaen komission Euroopan parlamentille toimittamat komiteamenettelyä koskevat asiakirjat.

EU:n toimielinten ja elinten asiakirjarekistereihin pääsee myös eduskunnan kirjaston verkkosivuilla olevan EU-tiedonlähdesivun kautta. Sivuilla on linkit asiakirjarekistereihin.

PreLex on komission tietokanta lainsäädäntötyön vaiheista. Sitä kautta voi seurata EU:n toimielinten päätöksenteon eri vaiheita ja tutustua niitä koskeviin asiakirjoihin. Esimerkiksi komission ehdotuksen COM-numerolla saa tiedot ehdotuksesta sekä linkin Euroopan parlamentin OEIL-tietojärjestelmään (Legislative Observatory), josta käyvät ilmi asian vaiheet parlamentissa. OEIL-tietokannassa on lisäksi lyhyt englannin- ja ranskankielinen kuvaus asian kaikista vaiheista.

EU-bookshop on EU:n julkaisutoimiston ylläpitämä verkkopalvelu, jonka kautta voi hankkia EU:n toimielinten, elinten ja virastojen julkaisuja. Sivusto sisältää laajat tiedot julkaisujen sisällöstä sekä mahdollisuuden ladata julkaisuja maksutta pdf-muotoisena. Julkaisuja voi hakea hakutoiminnolla sekä selata niitä aiheen tai tekijän mukaan.

5.3 Eduskunnan ylläpitämät tietolähdesivut

Eduskunnan kirjasto ylläpitää EU-tiedonlähdesivua, joka on sähköinen opas EU:n tärkeimmistä sähköisistä ja painetuista tiedonlähteistä. Oppaan sivuilta löytyy tietoa muun muassa EU:n toimielinten tietokannoista ja asiakirjasarjoista sekä suoria linkkejä niihin (ks. edellä jakso 5.2).

ELKI on eduskunnan kirjaston tietokanta, jossa on laajalti eduskunnan kirjaston keräämiä EU-tietoa koskevia linkkejä. EU-aiheiset linkit löytyvät valitsemalla ”linkit aiheittain”, ja yhtenä aiheena on EU. Tietokanta sisältää myös linkkejä EU:n jäsenvaltioiden sekä EU:n ulkopuolisten maiden sivustoille, kuten eri maiden parlamenttien ja hallitusten sivustoille.

5.4 EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö

EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö julkaistaan oikeustapauskokoelmassa lähtökohtaisesti kaikilla EU:n virallisilla kielillä. Ranskankielinen kokoelma (recueil de la jurisprudence, Rec.) on saatavana vuodesta 1954 lukien. Englanninkielinen kokoelma (European Court Reports, ECR) alkoi ilmestyä vuonna 1973 Yhdistyneen kuningaskunnan liityttyä EY:hyn. Liittymistä edeltävä oikeuskäytäntö on julkaistu jälkikäteen englanninkielisenä erityispainoksena. Suomen- ja ruotsinkieliset kokoelmat (oikeustapauskokoelma, Kok.; rättsfallssamling, REG/REU) ovat saatavina täydellisinä vuoden 1995 alusta. Ennen vuotta 1995 annetuista ratkaisuista on julkaistu suomen- ja ruotsinkielellä erityispainos, joka sisältää 670 tärkeintä ratkaisua (luettelo suomeksi ja ruotsiksi käännetyistä ratkaisuista vuosilta 1954–1994 on Finlexissä).Oikeustapaus-kokoelma on julkaistu 1.1.2012 lähtien ja henkilöstöasioiden oikeustapauskokoelma 1.1.2010 lähtien ainoastaan sähköisessä muodossa, joka on niiden ainoa virallinen muoto. Näitä edeltävien julkaisujen virallinen muoto on painotuote.

EU:n tuomioistuimen ratkaisut ja julkisasiamiehen lausunnot ovat saatavilla sekä
 EU:n tuomioistuimen kotisivuilta että EUR-Lex-portaalista. Ratkaisut 
ja lausunnot asianumeroiden mukaisessa järjestyksessä ovat osoitteessa http://curia.europa.eu/jcms/jcms/Jo2_7045/, ja aineiston hakulomake on osoitteessa http://curia.europa.eu/juris/recherche.jsf?language=fi. EUR-Lexistä on haettavissa tuomioistuimen oikeuskäytäntö vuodesta 1954 lähtien sekä tuoreimmat ratkaisut päivittäin.

5.5 ETA-sopimus

Vuoden 1994 alussa voimaan tullut sopimus Euroopan talousalueesta (ETA-sopimus) sisältää asiaryhmittäin ETAn piiriin otetut EU-säädökset. ETA-sopimus on julkaistu EY:n virallisessa lehdessä. 65 Suomen säädöskokoelman sopimussarjassa on julkaistu Euroopan talousalue -erilliskokoelma ”Euroopan talousalue – hyväksyminen ja voimaanpano, pääsopimus, pöytäkirjat, päätösasiakirja”. 66

Hallituksen esitys Euroopan talousalueen perustamiseen liittyvien sopimusten 
eräiden määräysten hyväksymisestä on samalla yleiskatsaus ETA-
sopimuksen sisältöön. 67

ETA-sopimusta ja sen liitteitä ei ole saatavilla sähköisinä aineistoina suomeksi. Aineistoja voi hakea muulla kielellä EUR-Lexistä CELEX-numerolla 21994A0103*. EUR-Lexissä on kuvamuotoisina tiff-tiedostoina ETA-sopimuksen liitteet muun muassa englanniksi.

5.6 Muita lähteitä

IPEX (Interparliamentary EU Information Exchange) on EU:n jäsenvaltioiden parlamenttien perustama EU-tiedon foorumi. IPEX-sivustolla tiettyä säädöshanketta koskevat EU:n toimielinten asiakirjat on koottu yhteen kansioon, samoin kuin tiedot asiaan liittyvistä käsittelytoimista kansallisissa parlamenteissa. IPEX sisältää komission asiakirjoja sekä jäsenvaltioilta tulleita lainsäädäntöehdotuksia vuodesta 2006 alkaen englanniksi ja ranskaksi. Sivustolla on myös linkkejä muilla virallisilla kielillä laadittuihin asiakirjoihin sekä linkkejä EU-säädösasioiden käsittelyyn kansallisissa parlamenteissa.

IATE (InterActive Terminology for Europe) on EU:n toimielinten yhteinen termipankki. IATE-termitietokanta sisältää EU:n toimintaan liittyvää terminologiaa ja ilmaisuja monelta eri erikoisalalta, kuten oikeus, maatalous ja tietotekniikka. IATE:ssa yhdistyy tieto, joka aiemmin löytyi EU:n toimielinten erillisistä termitietokannoista, joita olivat esimerkiksi EUTERPE (Euroopan parlamentti), TIS (neuvosto) ja EURODICAUTOM (komissio). IATE kattaa kaikki 23 EU:n virallista kieltä ja latinan.

Euroopan e-Justice-portaali on komission ja EU:n jäsenvaltioiden ylläpitämä oikeusportaali, joka tarjoaa tietoa jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmistä ja rajat ylittävästä oikeusalan yhteistyöstä EU:ssa. Portaali sisältää muun muassa oikeudellisessa yhteistyössä käytettäviä lomakkeita, jäsenvaltioiden asianajaja- ja notaarihakemistoja sekä rajat ylittäviä videoneuvotteluja koskevat ohjeet. Portaaliin on siirretty myös siviili- ja kauppaoikeuden eurooppalaisen verkoston tietosivut, eurooppalaisia rekistereitä koskevat tiedot sekä tietosivut vastaajan ja rikoksen uhrin oikeuksista. Portaalissa on lisäksi tuomioistuinratkaisujen ECLI-tunnukseen perustuva hakupalvelu. Portaalin tiedot ovat saatavilla 23 kielellä.

Tiivistelmät EU-lainsäädännöstä sisältää EU:n keskeistä lainsäädäntöä, politiikkaa ja toimintaa koskevia tietosivuja 32 aihepiiristä. Noin 2400 tietosivuun on koottu tiiviisti ja yleistajuisesti keskeiset asiat muun muassa säädösten sisällöstä ja muutoksista.

Public Access.EU on Euroopan julkaisutoimiston kokeiluhanke, johon on koottu aiempaa monipuolisemmat aineistot yksittäisten säädösten valmisteluvaiheista. Hankkeen esittelysivuilla on nykyisin viisi esimerkkisäädöstä. Hankkeen tuloksia hyödynnetään EUR-Lex-palvelun kehittämisessä.

Alaviitteet:
  • 65 Ks. EYVL L1, 3.1.1994, s. 1.
  • 66 Ks. SopS ETA/1994, s. 1.
  • 67 Ks. HE 95/1992 vp.

6 Liitteet

6.1 EU:n perustamissopimusten, niitä muuttavien sopimusten ja muiden perusasiakirjojen nimet  68

Suomi
Ruotsi
Englanti
Ranska
sopimus Euroopan unionista (1992, voimaan 1993, Lissabonin sopimuksen muutokset 2007, muutokset voimaan 2009)fördraget om Europeiska unionenTreaty on European UnionTraité sur l’Union européenne
lyhytnimi: unionisopimus, EU-sopimus, SEU, Maastrichtin sopimus (jos historiallisluonteinen viittaus)lyhytnimi: unionsfördraget, EU-fördraget, FEU,
Maastrichtfördraget
lyhytnimi: EU Treaty, TEU, Treaty of Maastrichtlyhytnimi: Traité UE, TUE, Traité de Maastricht
sopimus Euroopan unionin toiminnasta
 (Lissabonin sopimuksen muutokset 2007, muutokset voimaan 2009)fördraget om Europeiska unionens funktionssättTreaty on the Functioning of the European UnionTraité sur le fonctionnement de l’Union européenne
lyhytnimi: EUT-sopimus, SEUTlyhytnimi: EUF-fördraget, FEUFlyhytnimi: FEU Treaty, TFEUlyhytnimi: Traité FUE, TFUE
aik. Euroopan 
(talous)yhteisön perustamissopimus (1957, voimaan 1958)fördraget om upprättandet av Europeiska (ekonomiska) gemenskapenTreaty establishing the European (Economic) CommunityTraité instituant la Communauté (économique) européenne
lyhytnimi: EY:n perustamissopimus, EY-sopimus, SEY, Rooman sopimus (jos historiallisluonteinen viittaus; Rooman sopimukset -ilmaisu kattaa myös Euratom-sopimuksen)lyhytnimi: EG-fördraget, FEG, Romfördragetlyhytnimi: EC Treaty, TEC, Treaty of Romelyhytnimi: Traité CE, TCE, Traité de Rome
Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimus (1957, voimaan 1958, Lissabonin sopimuksen muutokset 2007, muutokset voimaan 2009)
fördraget om upprättandet av Europeiska atomenergi-gemenskapenTreaty establishing the European Atomic Energy CommunityTraité instituant la Communauté
européenne de l’énergie atomique
lyhytnimi: Euratomin perustamissopimus, Euratom-sopimuslyhytnimi: Euratom-fördragetlyhytnimi: Euratom Treaty, EAEC Treatylyhytnimi: Traité Euratom, Traité CEEA
Lissabonin sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta (2007, voimaan 2009)
Lissabonfördraget om ändring av fördraget om Europeiska unionen och fördraget om upprättandet av Europeiska gemenskapen Treaty of Lisbon amending the Treaty on European Union and the Treaty establishing the European CommunityTraité de Lisbonne modifiant le traité sur l’Union européenne et le traité instituant la Communauté européenne
lyhytnimi: Lissabonin sopimuslyhytnimi: Lissabon-fördragetlyhytnimi: Treaty of Lisbonlyhytnimi:Traité de Lisbonne
Nizzan sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen sekä Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta (2001, voimaan 2003)
Nicefördraget om ändring av fördraget om Europeiska unionen, fördragen om upprättandet av Europeiska gemenskaperna och vissa akter som hör samman med demTreaty of Nice amending the Treaty on European Union, the Treaties establishing the European Communities and certain related actsTraité de Nice modifiant le traité sur l’Union européenne, les traités instituant les Communautés européennes et certains actes connexes
lyhytnimi: Nizzan sopimuslyhytnimi: Nicefördragetlyhytnimi: Treaty of Nicelyhytnimi: Traité de Nice
Amsterdamin sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta (1997, voimaan 1999)Amsterdamfördraget om ändring av fördraget om Europeiska unionen, fördragen om upprättandet av Europeiska gemenskaperna och vissa akter som hör samman med demTreaty of Amsterdam amending the Treaty on European Union, the Treaties establishing the European Communities and certain related actsTraité d’Amsterdam modifiant le traité sur l’Union européenne, les traités instituant les Communautés européennes et certains actes connexes
lyhytnimi: Amsterdamin sopimuslyhytnimi: Amsterdamfördragetlyhytnimi: Treaty of Amsterdamlyhytnimi: Traité d’Amsterdam
Euroopan unionin perusoikeuskirja
(2000, mukautettu 2007)
Europeiska unionens stadga om de grundläggande rättigheternaCharter of Fundamental Rights of the European UnionCharte des droits fondamentaux de l’Union européenne
liittymissopimukset, mm. Suomen liittymissopimus (ks. virallisesta nimestä SopS 103/1994)anslutningsfördragAccession TreatiesTraités d’adhésion

6.2 EU:n perussopimusten hyväksymistä ja voimaansaattamista koskevat säädökset ja hallituksen esitykset

Lissabonin sopimus

  • laki Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta tehdyn Lissabonin sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (599/2008; SopS 66/2009)
  • tasavallan presidentin asetus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta tehdyn Lissabonin sopimuksen voimaansaattamisesta ja sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta annetun lain voimaantulosta (947/2009; SopS 67/2009)
  • hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta tehdyn Lissabonin sopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (HE 23/2008 vp)

Nizzan sopimus

  • laki Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta tehdyn Nizzan sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (1/2002; SopS 18/2003)
  • tasavallan presidentin asetus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta tehdyn Nizzan sopimuksen voimaansaattamisesta sekä sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta annetun lain voimaantulosta (116/2003; SopS 19/2003)
  • hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan unionista tehdyn sopimuksen sekä Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta tehdyn Nizzan sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (HE 93/2001 vp)

Amsterdamin sopimus

  • laki Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta tehdyn Amsterdamin sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä (505/1999; SopS 54/1999)
  • asetus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta tehdyn Amsterdamin sopimuksen voimaansaattamisesta ja sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta (506/1999; SopS 55/1999)
  • hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta tehdyn Amsterdamin sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä (HE 245/1997 vp)

Liittymissopimus

  • laki Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä (1540/1994; SopS 102/1994)
  • asetus Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen voimaansaattamisesta ja sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta (1541/1994; SopS 103/1994)
  • hallituksen esitys Eduskunnalle Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä (HE 135/1994 vp)

6.3 EU-säädösten ja niiden osien nimet  69

Suomi
Ruotsi
Englanti
Ranska
asetusförordningregulationrèglement
direktiividirektivdirectivedirective
päätösbeslutdecisiondécision
nimititeltitletitre
johdanto-osaingresspreamblepréambule
johdanto-osan viite  2beaktandeledcitationvisa
johdanto-osan perustelukappale  3skälrecitalconsidérant
osadelpartpartie
osastoavdelningtitletitre
lukukapitelchapterchapitre
jaksoavsnittsectionsection
artiklaartikelarticlearticle
kohtapunkt, styckeparagraphparagraphe, alinéa
alakohtastycke, ledsubparagraph, pointalinéa, point
luetelmakohtastrecksatsindenttiret
virke meningsentencephrase
liitebilagaannexannexe
lisäystilläggappendixappendix
sarakespaltcolumncolonne

6.4 EU:n toimielinten ja elinten nimet sekä muita nimiä

Suomi
Ruotsi
Englanti
Ranska
Euroopan parlamenttiEuropaparlamentetEuropean ParliamentParlement européen
Eurooppa-neuvostoEuropeiska rådetEuropean CouncilConseil européen
neuvostorådetCouncilConseil
Euroopan komissioEuropeiska kommissionenEuropean CommissionCommission européenne
Euroopan unionin tuomioistuin
– unionin tuomioistuin
– unionin yleinen tuomioistuin
– virkamiestuomioistuin (lakkautettu 1.9.2016)
Europeiska unionens
domstol
– domstolen
– tribunalen
– personaldomstolen
Court of Justice of the European Union
– Court of Justice
– General Court
– Civil Service Tribunal
Cour de justice de l’Union européenne
– Cour de justice
– Tribunal
– Tribunal de la fonction
publique
Euroopan keskuspankkiEuropeiska centralbankenEuropean Central BankBanque centrale
européenne
tilintarkastustuomioistuinrevisionsrättenCourt of AuditorsCour des comptes
Euroopan ulkosuhdehallinto
– unionin ulkoasioiden ja
turvallisuuspolitiikan
korkea edustaja
Europeiska avdelningen för yttre åtgärder
– unionens höga representant för utrikes frågor och säkerhetspolitik
European External Action Service
– High Representative of the Union for Foreign
Affairs and Security Policy
Service européen pour l’action extérieure
– Haut représentant de l’Union pour les affaires étrangères et la politique de sécurité
Euroopan oikeusasiamiesEuropeiska ombudsmannenEuropean OmbudsmanMédiateur européen
Euroopan tietosuojavaltuutettuEuropeiska datatillsynsmannenEuropean Data Protection SupervisorContrôleur européen de la protection des données
Euroopan investointipankkiEuropeiska investeringsbankenEuropean Investment BankBanque européenne d’investissement
talous- ja sosiaalikomiteaekonomiska och sociala kommitténEconomic and Social CommitteeComité économique et social
alueiden komitearegionkommitténCommittee of the RegionsComité des régions
maatalouden erityiskomiteasärskilda jordbrukskommitténSpecial Committee on AgricultureComité spécial de l’agriculture
talous- ja rahoituskomiteaekonomiska och finansiella kommitténEconomic and Financial CommitteeComité économique et financier
pääosasto (DG)generaldirektoratDirectorate-GeneralDirection générale
neuvoston pääsihteeristörådets generalsekretariatGeneral Secretariat of the CouncilSecrétariat général du Conseil
pysyvien edustajien
komitea (Coreper)
ständiga representanternas kommittéCommittee of
Permanent
Representatives
Comité des représentants
permanents
Alaviitteet:
  • 68 Primaaririoikeudesta tarkemmin ks. esimerkiksi osoitteesta http://europa.eu.
  • 69 Ks. tarkemmin lähteet, joihin viitataan jakson 3.3 alaviitetekstissä.